KASTEOPPI, IHMISKÄSITYS JA DIALOGIN TÄRKEYS

Olen harrastanut valikoivaa lukemista. Aikomukseni oli lukea arkkipiispa Tapio Luoman haastattelu Kotimaa-lehdessä 28.11. Haastattelun lisäksi luettavaksi valikoitui julkaisupäällikkö Olli Seppälän pääkirjoitus samassa numerossa.

Ensinnäkin tapaus Räsänen. Kyse on paitsi raamatuntulkinnasta myös tarkoitushakuisuudesta. Raamattua on vaikea siteerata julkisuudessa neutraalisti ikään kuin ilman mitään syytä. Erityisesti jos siteeraa samaa kohtaa toistuvasti ja rakentaa sen ympärille opilliseksi mielletyn ajatusrakennelman, voi syyllistyä vihapuheeseen - ainakin kohteena olevan ihmisryhmän mielestä. Tiettyjen ihmisten syntisyyden jatkuva esillä pitäminen on myös psykologisesti vähintääkin outoa kristillisyyttä. 

(Kotimaa-lehden julkaisupäällikkö Olli Seppälä)

SEPPÄLÄN KOMMENTIN voi ottaa yleisenä toteamuksena, mutta lauseyhteys synnyttää mielikuvan, että Räsäsen tapa tulkita Roomalaiskirjeen ensimmäistä lukua on tarkoitushakuista opillisen rakennelman muodostusta. 

Mikä sitten on rakennelma, joka on muodostettu? Että avioliitto kuuluu miehelle ja naiselle ja että syvällinen seksuaalinen kanssakäyminen (sukupuoliyhdyntä) kuuluu avioliittoon. Tämä ei ole Räsäsen tai joidenkin "konservatiivikristittyjen" luoma ajatusrakennelma, vaan osa kristillisen seurakunnan perinteistä opetusta.

Jos Raamattu osoittaa jonkin asian synniksi ja tekee sen niin voimakkaalla tavalla kuin siteeratussa kohdassa on tehty, onko meillä oikeus vähätellä asiaa? 

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun siteeraus ei luo uutta oppia tai rakennelmaa, vaan puolustaa olemassaolevaa siihen kohdistuneilta hyökkäyksiltä. Virheellisiä rakennelmia saattaa syntyä jos emme muista ja muistuta, että Roomalaiskirje on luettava ja ymmärrettävä kokonaisuutena. Tämä on asia jota on syytä painottaa. Tuomion alla ei ole yksi ihmisryhmä, homot, vaan kaikki ihmiset luontaisessa tilassaan ilman parannuksentekoa. Samoin pelastus kuuluu jokaiselle, yhtäläisesti ja erottelematta.

Parannus on kääntymistä Jumalan puoleen. Jonkun puoleen kääntyessämme käännymme jostakin pois. Sitten jatkamme samaan suuntaan. Emme ryhdy kokeilemaan kuinka paljon syntiä kykenemme tekemään, kuinka syvällä saastaisuudessa ja tottelemattomuudessa voimme itseämme ryvettää ja vielä pysyä kristittynä. Armo osoittaa toisen suunnan: syvemmälle puhtauteen, kuuliaisuuteen, sanan kunnioittamiseen ja Kristuksen täyteyden kokemiseen.

Pelastusta ei ole ilman syntien anteeksiantamusta, armahdusta. Syntiin ja sen tuottamiin kipeyksiin on vain yksi lääke, Jeesuksen veri. Jumala ei jätä meitä kilvoittelemaan omin voimin, syntimme anteeksisaaneina saamme myös Pyhän Hengen. Jumalan Henki koskettaa tottumustemme juuria, purkaa vääriä rakennelmia, puhdistaa mielikuvitusta, aistimaailmaa. Tällä tiellä Hän myös parantaa haavojamme.

Jos joku pyrkii poistamaan homoseksuaalisuuden syntiluettelosta ja niin estää homoseksuaalin parannuksentekoa, vaikeuttaa Jumalan Hengen pääsyä homoksi itsensä kokevan ja homoeroottisia kiusauksia tuntevan haavoihin, toki sellaista törkeyttä pitää vastustaa. Homosuhteet ja homoseksi ovat syntiä.

RAAMATULLINEN KUVA miehestä ja naisesta ei tarkoita sterotypiaa jossa on vain yhdenlaisia miehiä ja yhdenlaisia naisia. Se tarkoittaa kuitenkin kahta sukupuolta, miestä ja naista. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen: mieheksi ja naiseksi. Raamatullinen ihmiskäsitys johtaa kristilliseen avioliitto- ja perhemalliin sekä seksuaalietiikkaan. Nämä ovat perusasioita, joiden romuttaminen vaikuttaa itse evankeliumiin, sen sisäistämiseen. Kysymys miehestä ja naisesta on kirkon opillista perustaa.

Otetaan vertailukohdaksi kasteoppi. Muutama vuosi sitten kastoin täällä Suomessa afrikkalaisen naisen, joka ei ollut kuullutkaan lasten kastamisesta ja piti sellaista outona lahkolaisuutena. En kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta ymmärrän, että kirkolla on kasteoppinsa. Kunnioitan luterilaisten tapaa tulkita kristillistä kastetta, vaikka heidän kasteoppiinsa ainakin äärimuodossaan liittyy ongelmia ja lieveilmiöitä; esimerkiksi ajatus kastamattoman lapsen kadotuksenalaisesta tilasta ja kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä eli Jumalan lapseksi tulemisesta on johtanut vastustamaan "ratkaisua Jeesuksen puoleen". 

Luterilaisen kasteopin äärimmäisyystulkinta johtaa ajatukseen, että jokainen kirkon jäsen automaattisesti on Jumalan lapsi ja uskossa Jeesukseen; jos ihminen huomaa ettei hänellä ole uskoa, kasteopin mukaan usko on kuitenkin ollut ja jossain vaiheessa kadonnut, nyt pitää vain kääntyä takaisin kasteen totuuteen ja omaksua että on kasteen perusteella pelastettu. Henkilökohtaista ratkaisua Jeesuksen puoleen ei saa tehdä, koska se on "ihmisen tekoihin turvaavaa ahdasta pietismiä" ja kasteessa tapahtuneen pelastuksen väheksymistä.

Evankelisluterilainen kasteoppi antaa onneksi mahdollisuuden myös vapaampaan käsitykseen, joka mahdollistaa Jeesuksen puoleen kääntymisen ja henkilökohtaisen uskonratkaisun ilman että sitä tarvitse leimata ihmistekoisuudeksi, ahtaaksi pietismiksi tai amerikkalaisperäiseksi suorituskristillisyydeksi.

Luterilaisen kasteopin perusta ja ydin käsittääkseni on se, että luontaisessa tilassaan ihminen on kadotettu, että hän on kadotettu syntymästään saakka ja siksi tarvitsee Kristuksen, ja että kasteessa Jumala ottaa hänet omakseen Jeesuksen Kristuksen sovitustyön ansiosta ja tähden. Luterilaisuuden erilaiset muodot ja kirkon sisäiset herätysliikkeet sisältävät toisistaan poikkeavia versioita ja painotuksia esimerkiksi kysymyksessä uskoon tulemisesta, uudestisyntymisestä.

Evankelisluterilainen kirkko hyväksyy vapaiden suuntien kasteen ja pitää sitä Jumalan tekona, kun se on suoritettu "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Vapaissa suunnissa kastettuja ei kasteta uudelleen heidän siirtyessään evankelisluterilaisen kirkon jäseniksi. Tästä näkökulmasta evankelisluterilaisen kirkon sisällä elävä suuntaus, jossa vapaiden suuntien kastenäkemys tuomitaan niin äärimmäisen jyrkällä tavalla, että sen mukaan helluntailainen tai ainakin ns. uudestikastettu helluntailainen on kadotuksen lapsi ja hänen uskonsa Jeesukseen perusteeton, ja että evankelisluterilainen kristitty ei saa harrastaa ehtoollisyhteyttä vapaiden suuntien kristittyjen kanssa, on psykologisesti outo eli omasta näkökulmastaan ymmärrettävä. Se on defensiivistä puristautumista omien ääritulkintojen ympärille. Mielestäni se on myös lahkolaisuutta, koska Jeesuksen tilalle pelastuksen perusteeksi asetetaan jotain muuta, kaste, ja koska omilla erityiskorostuksilla rikotaan kristittyjen yhteys.

Jos nyt vertailemme keskenään kahta opillista kokonaisuutta, luterilaista kasteoppia ja kristillistä ihmiskäsitystä, jonka myös evankelisluterilainen kirkko tunnustaa, kumpi on helpommin Raamatulla perusteltavissa. 

Luterilainen kasteoppi perustuu olennaisesti yhden tai kahden jakeen tulkintaan sekä muutaman muista yhteyksistä löytyvän raamatunkohdan (muun muassa juutalainen ympärileikkaus) tulkintaan näiden valossa. Aivan varmasti Raamatusta löytyy perusteita myös toisenlaiselle kastenäkemykselle. Luterilainen ja helluntailainen uskova voivat pitää kiinni omasta kastenäkemyksestään ja kunnioittaa toisiaan Raamatun pohjalta. Uskon perusta on evankeliumissa, Jeesuksessa, joka yhdistää.

Kristillinen ihmiskäsitys läpäisee koko Raamatun, se on läsnä luomisesta lunastukseen ja loppuun saakka. Yksikään raamatunkohta ei anna aihetta olettaa että samaa sukupuolta olevien liitto tai homoseksi, jonka Raamattu yksiselitteisen selvästi tuomitsee synniksi, olisi mahdollinen kristitylle. Se ei ole mahdollinen raamatullisen kristinuskon puitteissa.

ARKKIPIISPAN HAASTATTELUSTA löydän paljon hyvää - niin kuin Luoman kommenteista yleensäkin. Luoman mukaan kirkon jakaantuminen on todellisuutta, ja käsitteet kuten konservatiivinen ja liberaali eivät täysin kuvaa todellisuutta, koska ovat käsitteinä "epätäsmällisiä". Näin varmastikin on. Ne ovat myös käsitteitä joihin liittyy voimakasta tunteenomaisesti värittynyttä latausta. Jollekin "konservatiivi" on "fundamentalistia" vastaava haukkumasana ja vastavasti toiselle "liberaali" merkitsee "antikristillistä". Käsitteiden alkuperäiset tai niihin eri yhteyksissä liitettävät merkitykset hämärtyvät. Homoliittoja puoltava saattaa monessa asiassa olla tosiasiallisesti hyvinkin konservatiivinen, kun taas homoliittoja vastustava saattaa olla monessakin mielessä liberaali.

Arkkipiispa näkee että keskustelu, dialogi, olisi avain eteenpäin menemiseen:

Arkkipiispan mukaan eri tavoin ajattelevien kohtaaminen ja dialogi on ainoa rakentava tapa päästä eteenpäin. Hän painottaa eri tavalla ajattelevien kuuntelun tärkeyttä. - Siksikin olisi tärkeää paikallisseurakunnissa järjestää omaan kontekstiin sopivia kuuntelutilaisuuksia eri tavoin ajattelevien kesken ja keskustella yhdessä siitä, minkälaista kirkkoa ja Suomea me rakennamme.

Toisella tavalla ajattelevan kuunteleminen niin että pyritään ymmärtämään toisen lähtökohtia ja tarkoituksia hänen omasta näkökulmastaan, on haasteellista ja parhaimmillaan erinomaisen avartavaa. Keskustelukumppani ei voi olla vihollinen jonka sanomiset leimataan ja vääristellään tarkoittamaan jotakin mitä hän ei tarkoittanut. Hän ei ole nujerrettavissa oleva ja maanpakoon ajettava hirviö, vaan arvokas lähimmäinen ja mahdollisesti kristitty, veljeni ja siskoni. Jälkimmäisessä tapauksessa meidän tulisi osoittaa paitsi rakastavaa ja kunnioittavaa lähimmäisyyttä, myöskin "keskinäistä rakkautta" josta meidät tunnetaan saman Herran opetuslapsiksi.

Toisella tavalla ajattelevan kohtaaminen ja kuunteleminen on tietysti tärkeää muuallakin kuin homodebatissa. Esimerkiksi kastekysymyksessä.


JOS KIRKOSSA ryhtyisi vaikuttamaan ryhmä, joka asettaisi tavoitteekseen romuttaa luterilainen kasteoppi ja -käytäntö ja korvata se uskovaisten kasteella, kävisikö ehkä niin, että joku räsänen, virtanen tai luoma ryhtyisi vastustamaan liikettä? Tuskinpa ainakaan arkkipiispa tyytyisi sivusta seuraamaan tärkeää, positiivista kastedialogia. Luultavasti piispatkin osallistuisivat keskusteluun Raamatun jakeilla, jotka puhuvat opetuslapseksi tekemisestä, veden kautta syntymisestä ja lasten tulemisesta Jeesuksen tykö. 

Sanoisiko Kotimaa-lehden julkaisupäällikkö: "Ensinnäkin tapaus Luoma. Kyse on paitsi raamatuntulkinnasta myös tarkoitushakuisuudesta. Erityisesti jos siteeraa samaa kohtaa toistuvasti ja rakentaa sen ympärille opilliseksi mielletyn ajatusrakennelman."


DIALOGI ON tärkeää. Se on positiivinen ilmiö. Moniäänisyys on hyvä asia kun se palvelee dialogia, ja keskinäistä kunnioitusta. Kirkossa dialogin alla on kuitenkin aina perusta, jolla keskustelu tapahtuu. Perusta ei määrää mitä seurakuntalaiset saavat esittää, mutta asettaa rajoitukset sille mikä on mahdollista toteuttaa. Kirkko ei voi muokata oppiaan dialogin perusteella.

Aina on ääriryhmiä tai ainakin ryhmiä joille moniäänisyys on keino vallata tilaa päätöksenteossa. Oma agenda voi olla kaikkea muuta tärkeämpi. Kun tällainen ääriryhmä saa vallan, se ryhtyy rajoittamaan muiden oikeuksia leimaten heidät yhteistyökyvyttömiksi ja häiriköiksi. Dialogin korvaa monologi.

Paimen ei ole neutraali sivustaseuraaja. Häneltä täytyy löytyä lujuutta tarpeen tullen viheltää peli poikki ja huolehtia että kaikilla on tilaa olla. Toisaalta dialogi ja keskustelutila ei saa johtaa sekavuuteen, jossa evankeliumin ja raamatullisten arvojen esillä pitäminen tulee vaikeaksi. Paimenelta vaaditaan selkärankaa muistuttaa kristinuskon perusteista ja sanoa: "Keskustelu oli oikein antoisa ja kiitän moniäänisyydestä, mutta muistutan että oppimme ylin auktoriteetti on Raamattu."

Raamattuun pitäytyminen ei ole tärkeä ja positiivinen ilmiö. Se on enemmän. Se on kristillisen kirkon elinehto.

SYNNIN SANOMINEN synniksi ei ole outoa. Psykologisesti outoa - eli defenssien valossa ymmärrettävää - se on siinä tapauksessa, että yksi ihmisryhmä nostetaan enemmän kadotuksenalaiseksi kuin muut syntiset; omat synnit jätetään huomiotta ja omaa rikkinäisyyden kohtaamista paetaan toisten syyllistämiseen ja synnillistämiseen. Tätä tapahtuu varmasti kaikkien kohdalla jossain määrin. Ainoastaan Jumalan armo voi johtaa meidät tekemään täyttä parannusta puolueellisuudestamme, kun uskallamme kohdata oman rikkinäisyytemme ja avuntarpeemme.

"Jossain määrin" tapahtuva puolueellisuus, omien syntien vähätteleminen ja toisten synnillisyyden korostaminen on inhimillistä ja vaikeasti vältettävissä eikä ole sama asia kuin "opilliseksi mielletyn ajatusrakennelman luominen". 

Täytyy muistaa myös se, ja sanon tämän varovasti koska asia on herkkä väärinkäsityksille, että tietyssä mielessä seksuaaliset vääristymät kuten homosuhteet ovat aivan erityinen synti. Ne eivät ole erityinen synti siinä mielessä että homoseksuaalisessa suhteessa elävä olisi enemmän syntinen tai enemmän menossa kadotukseen. Asia on erityinen siinä mielessä, että heteroseksuaaliset synnit kuten miehen ja naisen esiaviollinen seksi ja avoliitto, jotka ovat synteinä yhtä tuomittavia, ovat lähtökohtaisesti luonnollisia. Heteroseksuaaliset synnit rikkovat kristillistä seksuaalietiikkaa mutta eivät sen lähtökohtaa vastaan. Samaa sukupuolta olevien suhde on jo lähtökohtaisesti mahdoton.

Homoseksuaalisten suhteiden tuomitseminen on erityisen helppoa, mikä tarkoittaa tietysti myös sitä, että Roomalaiskirjeen ensimmäistä lukua korostaessani minun tulee pitää erityistä huolta oman sisimpäni ja ihmissuhteideni tarkastelusta Sanan valossa. Ei niin, että meidän täytyisi olla täydellisiä pitääksemme esillä Jumalan sanaa, mutta en saa sen taakse piilottaa omaa synnillisyyttä ja rikkinäisyyttäni, alituista parannuksen ja armon tarvetta, jonka Jumala sanassaan tahtoo minulle, meille kaikille kirkastaa.

On varmasti niitä jotka ottavat homoseksuaalisuuden vastustamisen erityiseksi agendakseen syystä että se tarjoaa mahdollisuuden oman seksuaalisen rikkinäisyyden ja synnin pakenemiseen, kohtaamatta ja käsittelemättä jättämiseen. Yhtä varmasti on niitä, jotka samasta syystä puolustavat homosuhteita ja -liittoja. Esiaviollisessa suhteessa elävän, syrjähyppyjä tai nettipornoa harrastavan heteropastorin voi olla vaikea pitää esillä raamatullista heteronormatiivisuutta. 

Ongelmaa ei ratkaista kivittämällä homot tai hyväksymällä heidän syntielämänsä, vaan tekemällä omakohtaista parannusta Sanan ja Hengen voimalla, jonka varassa kaikki kristillisyys tapahtuu. Silloin voimme pitää esillä Raamatun arvomaailmaa ja Jumalan hyvää suunnitelmaa. Ei puristavassa suorituskeskeisyydessä vaan armon avartamassa olotilassa.

KRISTILLISESSÄ IHMISKÄSITYKSESSÄ pitäytyminen ei ole ääriliike, vaan normaalia tervettä kristillisyyttä.

Seurakunnan keskellä on pyrkimyksiä joita voidaan perustellusti sanoa uusien oppien tai ajatusrakennelmien rakentamisiksi ja joissain tapauksissa rakentajia voidaan perustellusti nimittää ääriryhmiksi. Tarkastellaan vaikka jakeiden Mark.12:31 ja Luuk.6:31 toistoa. "Rakasta lähimmäistäsi". 

Olennaista on missä yhteydessä jakeita siteerataan, mihin sillä pyritään ja onko tulkinta kontekstin mukaista vai poikkeavaa. Otetaanko Mark.12:31 (rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi) tulkinnassa huomioon edeltävä 12:29,30 (rakasta Herraa kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi)? Näitä ei voi erottaa. Sateenkaariteologian ongelmallisuus on siinä, että sen täytyy ensin antaa "toiselle" sisältö, jonka mukaisesti "ensimmäinen" sitten tulkitaan: lähimmäisen rakastaminen merkitsee homosuhteiden hyväksymistä, niinpä Jumala on luonut homoseksuaalisuuden ilmentämään moninaisuuttaan, tahtonsa ja tekojensa rikkautta.

Kun kristillinen lähimmäisenrakkaus irrotetaan kontekstistaan ja arvotetaan toisenlaisen, humanistisen tulkinnan valossa, ja näin perustellaan epäraamatullisia oppeja ja väitetään niitä kristinuskon mukaisiksi, eikö silloin ole kyse tarkoitushakuisesta raamatuntulkinnasta ja perusteettomien ajatusrakennelmien luomisesta? 

Sateenkaariteologinen lähimmäisenrakkauden tulkinta rikkoo kokonaisuuden, rakentaa Jeesuksen ja Paavalin opetusten välille ristiriidan ja laittaa koko Raamatun remonttiin. Oikeastaan se laittaa Raamatun romukoppaan. Sateenkaariteologisesti luettu Raamattu edustaa enemmän humanismia, teosofiaa ja new agea kuin kristinuskoa. Se soveltuu "yhdeksi pyhäksi kirjaksi muiden joukkoon". Evankeliumia siitä ei löydy.


PAPIKSI VIHITTÄVÄT vakuuttavat sitoutuvansa kirkon oppiin ja tunnustukseen niin, etteivät edes salaisesti suosi muita oppeja. Jos luterilainen pappi saarnassa kyseenalaistaisi lapsikasteen, siitä seuraisi sanktio. Näin ei kuitenkaan ole kun pappi puhuu kirkon tunnustukseen kuuluvaa ihmiskäsitystä vastaan, kyseenalaistaa sukupuolet ja luonnonoikeuteen perustuvan avioliiton. 

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ja Raamatun kokonaisilmoituksen valossa samaa sukupuolta olevien seksuaaliset suhteet ovat syntiä. Kun yhteiskunnassa nousee ja pyrkii soluttautumaan kirkon sisälle liike, jonka mukaan homoseksuaalisuus onkin luonnollinen ilmiö ja osoitus Jumalan luomistyön rikkaudesta, kumpi silloin on enemmän ääriliike, olemassaolevan ja perinteisen opin puolustaminen Jumalan sanalla, vai suuntaus joka vaatii tunnustetun opin hylkäämistä, vieläpä perusteellista hylkäämistä?

Eikö arkkipiispan tehtävä tässä tilanteessa olisi nousta puolustamaan oppia ja tunnustusta? Etenkin kun kirkon perinteinen ihmis- ja sukupuolikäsitys ja seksuaalietiikka ovat monin verroin yksiselitteisempiä ja paremmin perusteltavissa kuin esimerkiksi mainittu kasteoppi.

Psykologisesti outoa on jos asia käännetään nurinpäin, niin että olemassaolevan, tunnustetun ja perustellun puolustaminen saadaan näyttämään jonkin uuden, eriskummallisen ja vinoutuneen rakentamiselta. 

Opetus että avioliitto on miehelle ja naiselle ja että vain nämä vihitään, ei mahdu samaan kirkkoon opetuksen kanssa että homoseksuaalisuus on luonnollista ja siksi homotkin vihitään. Jos kirkko ryhtyy vihkimään homoja, yksikään pappi ei voi pitää esillä opetusta että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, miehen ja naiseksi, että sukupuolia on kaksi ja että avioliitto kuuluu miehelle ja naiselle. Nämä ovat liian paljon toisensa pois sulkevia kokonaisuuksia.

MUISTAN AJAN jolloin evankelisluterilainen kirkko korosti olevansa sanan kirkko. Korostuksen taustalla oli pyrkimys erottautua tunnekeskeisestä, hurmahenkisestä, kokemuksiin pohjautuvasta uskonnollisuudesta. 

Nyt kirkkoa johdetaan pois sanasta, kumartamaan yksilön kokemuksellisuudelle, lähes rajattomalle itsemäärittely- ja itsemääräämisoikeudelle, jossa jokainen on riittävän kelvollinen ja hyvä päättämään seksuaalisen käyttäytymisensä rajat, kunhan se tapahtuu maallisen lain puitteissa. Raamattu arvotetaan tunteen kautta: se tosin näyttää sanovan että homoseksi on syntiä, mutta ei voi tarkoittaa sitä tai ainakaan Jumala ei tarkoita sitä, koska se tuntuu minusta liian pahalta.

Mitä tahansa käsitystä voidaan esittää tavalla joka tekee siitä vihapuhetta. Sateenkaariteologisesti esitettyä lähimmäisen rakastamista voidaan pitää esillä niin että se muodostaa vihapuheen niitä kohtaan jotka tulkitaan rakkaudettomiksi, samoin perinteistä kristillistä ihmiskäsitystä ja seksuaalietiikkaa voidaan pitää esillä sellaisella tavalla, että se muodostuu vihapuheeksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Mutta aiheeton vihapuheeksi leimaaminen tappaa dialogin.

Hyvästä ja oikeasta - myös arkkipiispan korostamasta dialogista - voi tulla pahan väline, jolla ihmistä ei johdeta lähemmäs Kristuksen totuutta vaan kauemmas Hänestä. 

Tervetuloa rehellinen keskustelukulttuuri jossa kristillinen kirkko saa olla kristillinen, ja jossa tulkinnoille vaaditaan johdonmukaiset perustelut. Jos uudet tulkinnat väittävät olevansa yhtä kristillisiä kuin perinteiset, niiden on perusteltava väite. Tulkinnan täytyy olla asiallisessa suhteessa tulkittavaan, se ei saa olla mielivaltainen.

Dialogi ei saa johtaa totuuden hämärtymiseen. Subjektiivisessa mielessä kaikki totuudet ovat yhtä oikeita, koska niiden taustalla on koettu tunne ja ajateltu ajatus, mutta kaikki totuudet eivät ole yhtä oikeita suhteessa Jumalan sanaan. 

Seurakunnan focuksen tulee olla Jeesuksessa ja on syytä aika ajoin tarkistaa, ettei kyseessä ole jokin "toinen Jeesus" ja "toinen henki". Ylösnoussut Jeesus ei toimi sanaansa vastaan.

Sekaannuksen keskellä Jumala kokoaa, yhdistää ja lujittaa kansaansa. Ennen kysyttiin oletko luterilainen, helluntailainen tai mihin kuppikuntaan kuulut, nyt kysytään: - Uskotko, että Raamattu on Jumalan sana, Jumalan ilmoitus? Usko Jeesukseen ja Jumalan sanaan joko yhdistää tai erottaa.

RAAMATTU TEKEE selväksi että synti on kadottava tekijä. Asian korostaminen on myös armon korostamista. Synnin vähätteleminen johtaa armon halpana pitämiseen. Kristitty ei elä synnissä eikä lain alla, vaan armossa. Jumalan sana ja Henki ohjaavat vaellustamme vajavaisuuksien ja rikkinäisyyksien maailmassa. Jeesus on täydellinen, myös täydellinen parantaja ja vapauttaja. Jeshua. Hän ei ole ainoastaan pelastaja vaan pelastuksemme.

Uuden testamentin mukaan Jeesukseen uskominen tarkoittaa itsensä antamista Hänen omistettavakseen. Kristitty ihminen on Jumalan kallisarvoista omaisuutta, jota Jumala arvostaa ja rakastaa tinkimättömällä rakkaudella. Ymmärrämme, ettei meillä ole lupaa käyttää toisen omaisuutta mielivaltaisesti. Kallisarvoisia astioita ei uiteta kurarapakossa. Ei edes eikä etenkään armon nojalla. 

Tarkastelemme asiaa miten tahansa synti on olemassa, sitä ei voi poistaa kristillisestä opista ilman että koko rakennelma, raamatullinen kristinusko, lakkaa olemasta. Kysymys on opillisesti tärkeä. Synnin hylkääminen ei tarkoita ainoastaan homoseksuaalisten suhteiden hylkäämistä, mutta se tarkoittaa myös homoseksuaalisten suhteiden hylkäämistä.