Pohdiskelua 11. 12. 2019 (2/2)

Ei hyssyttelylle. Ei vihapuheelle.

Ei homojen kirkolliselle vihkimiselle. 

Ei homofobialle. Kyllä Jeesukselle 

Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin... kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia. (1.Kor.9:19,22)

Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen. (2.Piet.3:9)

ON MONIA asioita joissa voimme olla montaa mieltä ja joissa seurakuntaan mahtuu erilaisia mielipiteitä ilman että yhteytemme särkyy. Tällaisiin seurakuntaa jakaviin päivänpolttaviin ja kiistanalaisiin kysymyksiin kuuluu ainakin turvapaikka-asia, maahanmuutto, pakolaisuus. Osa seurakunnasta asettuu kritiikittömästi ja käsittämättömän tunneperäisesti turvapaikanhakijoiden puolelle. Osa käsittämättömän yksipuolisesti, itsekritiikittömästi ja tunneperäisesti vastaan. Suurin osa kallistuu jommalle kummalle puolelle, ja sitten on muutamia jotka yrittävät luovia keskitietä ottamatta kantaa mihinkään. 

Mielestäni tärkeintä on että katsomme Jeesukseen emmekä anna erilaisten mielipiteiden hajottaa seurakunnan ykseyttä. Yhteytemme ei perustu mielipiteiden samanlaisuuteen vaan Jeesukseen.

Yksi on kuitenkin selvää. Kristityn maahanmuuttokriittisyys on aina ei rasismille. Jeesukseen uskovan tulee sanoutua irti sellaisesta maahanmuuttokriittisyydestä jossa turvapaikanhakijoilta riistetään ihmisarvo, maahanmuuttokriittisyydestä, jossa turvapaikanhakijat jo lähtökohtaisesti koetaan huonoina, vähemmän arvokkaina, vähemmän rakkautta ja huolenpitoa ansaitsevina. Vapahtaja on ristintyöllään ansainnut kunnioittavan kohtelun jokaiselle.

Sitten on asioita joissa kristillisellä seurakunnalla voi olla vain yhdenlainen kanta. Asioita, joissa Jumalan sana ei anna mahdollisuutta mielipiteiden moninaisuudelle. Homosuhteet ovat tällainen asia.

Mielipiteitä voi olla siitä onko oikein vai väärin että yhteiskunta tarjoaa homoille mahdollisuuden mennä naimisiin, ja mihin kohtaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksien raja vedetään suhteessa heteroiden oikeuksiin. Joku kannattaa homojen siviilivihkimistä mutta ei adoptio-oikeutta, jne. Mielipiteiden erilaisuus johtuu siitä että yhteiskunta on tarkoitettu kaikille jäsenilleen. Se johtuu myös siitä, että Jeesuksen ulkopuolella elävä ihminen on automaattisesti synneissään, ja toteuttaa itseään niillä eväillä mitä hänellä on. Hänellä ei ole muuta. 

Ei kuitenkaan voi olla poikkeavia mielipiteitä ovatko homosuhteet syntiä. Se on riittävän selkeästi ilmoitettu.

ENSIMMÄINEN ASIA mitä sanomme esiaviollisessa suhteessa tai avoliitossa elävälle ei ole "tee parannus ja mene naimisiin" vaan "Jeesus rakastaa sinua, kutsuu sinua ihmeelliseen armoonsa, elämän yltäkylläisyyteen Hänessä" tai ehkä "Usko Jeesukseen niin pelastut, muuten joudut helvettiin".

Evankeliumi on kutsu tulla sisälle sovitukseen. Sen perusta on anteeksiantamus Jeesuksen veressä. Voimmeko sitten sanoa homolle "tee parannus ja luovu homosuhteista" ikäänkuin homosuhteista luopuminen olisi pelastava tekijä?

Evankeliumi on kaikille sama. Seurakunta kutsuu uskomaan Jeesukseen, ja uskoontulosta seuraa Jumalan armon aikaansaamaa eheytymistä, pyhityselämää. Se on jotain missä tuemme ja rohkaisemme toisiamme, kuljemme vierellä, joskus varoittaen ja nuhdellen, mutta ei sorkkien ja törkkien. Eheytyminen ei aina tarkoita että homosta tulee hetero, ja jos tuleekin kyseessä on mahdollisesti pitkä ja vähitellen tapahtuva, monia kipeitä tilanteita sisältänyt muutos. Uskoontullut homo ei ole muuttumisestaan tai muuttumattomuudestaan tilivelvollinen kenellekään, se on hänen ja Jumalan välinen asia. Samalla tavalla kuin heterokristityn sisäinen eheytyminen ja parantuminen.

Eheytyminen tarkoittaa joka tapauksessa sitä että ihmisen sisin kasvaa hyväksymään Jumalan sanan totuuden. Se on lähtökohta kaikelle eheytymiselle. 

Irtosuhteita ja pornoa harrastaneen heteron mielikuvamaailma ei välttämättä heti puhdistu eivätkä kiusaukset yhden illan suhteisiin lakkaa, mutta hän ymmärtää ettei enää voi toteuttaa itseään sitä kautta. Avoliitossa elävä ymmärtää ettei hän voi elää avoliitossa. Homo ymmärtää ettei voi jatkaa homosuhteessa. Jumalan sana on kaikille sama. Ja jokaiselle Jumala tarjoaa sanassaan ja Henkensä välityksellä kaiken avun mitä tarvitaan selviytyäksemme elämän haasteissa. 

Suurinta eheytymistä on kun ihminen alkaa toteutua Jumalan rakkaudessa, toteuttaa itseään Jeesuksen kautta. Ei synnissä eikä lain alla vaan armossa.

Seurakunta on - sen tulee olla, on kutsuttu olemaan - ymmärtävä ja tukeva yhteisö, jossa hengellinen kasvu ja sisäinen parantuminen tapahtuu. Seurakunnan välittäminen ja myötätunto muodostaa ne puitteet joiden keskellä kristitty uskaltaa pyytää rukousta ja tarvittaessa avautua tilanteistaan. Seurakunta ei voi eheyttää, sen tekee Jumala, mutta seurakunta on se hengellinen ja fyysinen tila, jonka keskellä Pyhä Henki toimii. 

HOMOSUHTEILLA JA esiaviollisilla heterosuhteilla on tietysti ero. Kumpikin on yhtä lailla syntiä josta teemme parannuksen tultuamme uskoon, mutta ero on siinä, että homosuhteet ovat jo lähtökohtaisesti luonnottomia. Se ei kuitenkaan anna heterokristitylle oikeutta asettaa homot jotenkin eri tavalla pelastettaviksi tai että homon pitää ensin luopua homosuhteesta tullakseen pelastetuksi. 

Ajatellaan vaikka ihmistä joka on elänyt kaksikymmentä vuotta kiinteässä parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa ja ehkä lapsuudesta tai varhaisnuoruudesta saakka kokenut olevansa homo. Seksuaalinen suuntautuneisuus on olennainen osa hänen persoonaansa, identiteettiään ja minäkuvaansa. Lähtökohta ei ole "jätä puolisosi ja tule sitten kirkkoon kuulemaan evankeliumi". Päinvastoin evankeliumin vastaanottaminen antaa voiman myös muihin ratkaisuihin. 

Nämä ovat varmasti asioita joista on erilaisia käsityksiä. Emme aina tiedä mitä askelia meidän pitäisi juuri nyt ottaa elämämme kipeimmissä kysymyksissä, ja vielä vähemmän mikä on oikea tapa neuvoa toista. Olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kristitty ei voi elää homosuhteessa eikä esiaviollisessa seksisuhteessa.

Siksi kristillinen seurakunta ei voi missään tilanteessa siunata homoliittoja eikä ryhtyä vihkimään homopareja. Kuten se ei voi ryhtyä siunaamaan avoliittoja. Esiaviolliset seksisuhteet siunatessaan seurakunta altistaisi itsensä henkivaltojen vaikutukselle. Homosuhteita siunaava seurakunta asettaa itsensä aivan erityisellä tavalla alttiiksi henkivalloille ja avaa ovia pimeyden maailmaan, koska homosuhteet jo lähtökohtaisesti ovat Sanan valossa mahdottomia. Mahdottoman tekeminen mahdolliseksi olisi suuri vääryys seksuaalivähemmistöjä kohtaan ja vaikeuttaisi evankeliumin vastaanottamista.

Homosuhteet hyväksyvä seurakunta menettää mahdollisuutensa olla yhteisö joka tukee seksuaalisesti haavoittuneita. Sellainen seurakunta ei yksinkertaisesti voi olla eheytyvien yhteisö, toisiaan Kristustiellä tukevien yhteisö. 

Seurakunnan mukautuminen ihmisten synteihin ei avaa heille tietä evankeliumiin tai jos avaakin, evankeliumi on "toinen evankeliumi", armo "toinen armo". Se ei ole Jeesuksen sovintoveren ja ristin avaama tie.

Olemmeko veljiemme ja siskojemme rinnalla heidän etsiessään tietä muutokseen ja vapauteen Kristuksessa? Raamatun mukaan uskovien tulee huolehtia toisistaan sitä suuremmalla rakkaudella mitä vaikeammista tai häpeällisemmistä asioista on kyse, 1.Kor.12:23.

JOKA TAPAUKSESSA "ei homojen kirkolliselle vihkimiselle" täytyy olla myös ei homofobialle. Muuten annamme väärän todistuksen emmekä vaella totuudessa vaan valheessa.

Homofobinen (ihmisiä inhoava, halveksiva) homoliittojen vastustaminen edustaa samaa synnillisyyttä jota se on vastustavinaan: luopumista Jumalan rakkaudesta ja Sanan auktoriteetista. Vai onko Jumalan sana muuttunut? Eikö se enää ohjaakaan rakastamaan kaikkia ihmisiä tasavertaisesti syntien nimilappuihin katsomatta, kohtaamaan heidät kunnioittavasti, armollisesti ja arvokkaasti? 

Erota toisistaan synnin kunnioittaminen ja Jumalan kunnioittaminen. Kohdatessasi syntiä tekevät ja synnissä elävät kunnioittavasti, kunnioitat rakastavaa Jumalaa, joka seisoo puolellamme syntejämme vastaan ja tahtoo vetää ihmiset armon tuntemiseen, pelastukseen, mielenmuutokseen ja pyhitykseen. Jumala ei vielä seiso syntiemme puolella meitä vastaan. Se tulee tapahtumaan tuomiopäivänä niille, jotka eivät ottaneet Hänen armoaan vastaan. 

Siihen saakka seurakunnan tulee olla pelastukseen kutsuvien, pelastuvien ja pelastuneiden yhteisö, jonka puitteet määrittelee Jumalan sana.

Homoseksuaalisten suhteiden tuomitseminen on erityisen helppoa, mikä tarkoittaa tietysti myös sitä, että... minun tulee pitää erityistä huolta oman sisimpäni ja ihmissuhteideni tarkastelusta Sanan valossa. Ei niin, että meidän täytyisi olla täydellisiä pitääksemme esillä Jumalan sanaa, mutta en saa sen taakse piilottaa omaa synnillisyyttä ja rikkinäisyyttäni, alituista parannuksen ja armon tarvetta, jonka Jumala sanassaan tahtoo minulle kirkastaa.

On varmasti niitä jotka ottavat homoseksuaalisuuden vastustamisen erityiseksi agendakseen syystä että se tarjoaa mahdollisuuden oman seksuaalisen rikkinäisyyden ja synnin pakenemiseen, kohtaamatta ja käsittelemättä jättämiseen. Yhtä varmasti on niitä, jotka samasta syystä puolustavat homosuhteita ja -liittoja. Esiaviollisessa suhteessa elävän, syrjähyppyjä tai nettipornoa harrastavan heteropastorin voi olla vaikea pitää esillä raamatullista heteronormatiivisuutta.

Ongelmaa ei ratkaista kivittämällä homot tai hyväksymällä heidän syntielämänsä, vaan tekemällä omakohtaista parannusta Sanan ja Hengen voimalla, jonka varassa kaikki kristillisyys tapahtuu. Silloin voimme pitää esillä Raamatun arvomaailmaa ja Jumalan hyvää suunnitelmaa. Ei puristavassa suorituskeskeisyydessä vaan armon avartamassa olotilassa.

Lisää pohdiskelua aiheesta:

Pohdiskelua 11.12.2019 (1/2)

Dialogin ja opin tärkeydestä pohdiskelua
"Ainoa mahdollinen kompromissi voisi olla, että omantunnon syistä..."
Avoin kirje Sanna Marinille

Pohdiskelua 11. 12. 2019 (1/2)

Ei hyssyttelylle ! Ei vihapuheelle ! 

Ei homojen kirkolliselle vihkimiselle ! 

Ei homofobialle ! Kyllä Jeesukselle !

JOTKUT KRISTITYT pahastuivat uudelle pääministerille kirjoittamastani avoimesta kirjeestä jonka alussa onnittelin häntä valinnan johdosta ja toivoin viisautta viran hoidossa. Jotkut myös kokivat postaukseni halventavista heitoista ja häpeällisestä puheesta hyssyttelyksi tai niiden asioiden kannattamiseksi, joissa ei saa puhua häpeällisesti. Kommenttini ei kuitenkaan kohdistunut ainoastaan pääministerin halventamiseen vaan kaikkeen ala-arvoiseen puheeseen, jossa henkilöltä riistetään hänen arvonsa Jumalan luomana ainutkertaisena ihmisenä. Missään asioissa ei saa puhua häpeällisesti, tai paremmin sanottuna: hävyttömästi.

Kuinka minun olisi tullut aloittaa kirjeeni Suomen pääministerille? "Mee pimu kotiis häpeemään, mä toivon sulle hitosti järjettömyyttä ettet kykenisi tekemään yhtään viisasta päätöstä." Tämäkö olisi ollut kristillistä? Jumalan sanan mukaista? 

Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (1.Tim.2:1-4) 

Muutama jae myöhemmin kehotetaan rukoilemaan 

kohottaen pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä. (2:8)

Kristillisyyden alkeisiin kuuluu "rakasta syntistä, älä hänen syntejään". 

Jos puheemme on halveksivaa ja vihamielistä, ja jos puolustelemme sitä vedoten ettei saa hyssytellä, rakastamme syntiä. Kuinka voimme kohottaa pyhät kädet vilpittömään rukoukseen Jumalan edessä - jos rakastamme syntiä? Raamatun mukaan halveksiva, häpeällinen ja kunniaton puhe on synnillistä. Sitä ei saa puolustella eikä hyssytellä. Siitä on tehtävä parannus. 

Jumalan sanan alamaisuuteen taipuminen vapauttaa rukoukseen auktoriteetin.

EN OSAA sanoa mikä jonkun toisen kohdalla on vihapuhetta ja vältän termin käyttöä, koska se on poliittisesti latautunut ja koska sitä käytetään väärin. Jumalan sanan valossa osaan kuitenkin arvioida milloin oma puheeni on vihapuhetta. Jos Jumalan Henki osoittaa hiljentyessäni Hänen edessään että olen puhunut lähimmäisilleni tai lähimmäisistäni tavalla joka ei vastaa hänen ihmisarvoaan eikä minun kristillisen kutsumukseni arvoa Jumalan lapsena ja Jeesuksen opetuslapsena, saan tehdä parannusta valehteluistani totuutta vastaan.

Jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele. Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille. (Jaak. 3:14-18)

Tulkitsen tämän niin, että jos vaikka puhunkin oikeista asioista ja sinänsä teknisesti oikein, mutta teen sen Kristuksen sovitustyötä halventavalla tavalla, olen valehdellut totuutta vastaan. Olen antanut totuudesta virheellisen kuvan. 

Hän joka on totuus, on kutsunut minut vaeltamaan yhteydessään. Häntä katsellen ja kuunnellen. Sanaa noudattaen. Jumala haluaa että sanani olisivat osa sisimmästä juoksevaa elävän veden virtaa, ei siitä erkaantunut haisevaksi muodostunut uskonnollisen moralismin lätäkkö.

Tämä on yksi niitä asioita mitä koin että Jumala erityisen voimakkaasti asetti sydämelleni nuorena uskovana opetellessani kristinuskon alkeita. "Minun totuuteni menee tosiasioita syvemmälle, se ulottuu sydämesi asenteisiin ja tarkoitusperiin. Jos näet veljesi tai siskosi lankeavan ja levittelet hänen lankeemuksiaan ja heikkouksiaan, saattaa olla että kaikki mitä puhut on totta, mutta se ei ole totuudellista. Siinä ei ole minun läsnäoloani. Silloin et ole kuunnellut minua, et ole antanut minun tavoittaa sydämesi syvyyksiä."

Jumalan sanan edessä joudun sanomaan: Sinä yksin olet viisas. Minä en kykene. En osaa enkä ymmärrä. Herra kysyy annanko hänen kyetä - annanko hänen ylivertaisen rakkautensa, joka on vuodatettu jokaisen uskovan sydämeen Pyhän Hengen kautta ja joka ei ole riippuvainen inhimillisestä ymmärryksestäni ja kyvyistäni, viedä minut ristille, ja sen kautta Hänen voittonsa kokemiseen?

Kuinka voimme ajatella että vahva ruoka sulautuisi meissä toiminnaksi, ja rukouksissa olisi Jeesuksen nimen auktoriteetti, jos emme kykene ottamaan vastaan edes maitoruokaa? Jeesuksen voittama on voittaja Jeesuksessa. Sitä voittoa ei puserreta esiin eikä toitoteta lihallisessa mahtipontisuudessa. Se on Hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Meidän kuolemassamme, synnin ja kuoleman vallan alta nousemisessamme Hänen kanssaan. 

Jos nostamme Jumalan sanaa pahuutta vastaan niin kuin kuuluu, sen täytyy saada käsitellä myös omat syntimme ja väärä mielenlaatu. Ihmisten halveksiminen, parjaaminen ja solvaaminen on pahuutta jonka Jumalan sana tuomitsee. 

Terveellistä maitoruokaa taisteluiden keskelle muistuttamaan millainen asenne seurakunnassa tulee olla ihmisiä - ei siis muiden eikä omaa pahuutta kohtaan, mutta Jumalan rakastamaa ja kutsumaa ihmistä - kohtaan:

Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää! Sillä niin tekivät heidän isänsä väärille profeetoille. Mutta teille, jotka kuulette, minä sanon: rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat. (Luuk.6:26-28)

Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko. (Room.12:14)

Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja; samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla, veljeni. Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä? (Jaak.3:9-11) 

Kannattaa lukea Jaakobin kirjeen ensimmäinen luku kokonaisuudessaan. Siinä on hyvää ravintoa arvotaistelun keskelle.

ELÄMME ÄÄRIMMÄISEN vakavaa aikaa. On vakava virhe jos kristityt "hienotunteisuudesta" ovat hiljaa ja vaikenemisellaan hyväksyvät kehityksen, joka johtaa sananvapauden ja ihmisoikeuksien kaventumiseen. Hienotunteisuus on usein kaikkea muuta kuin hienotunteisuutta. Se on itsekästä oman minän varjelua vaikeilta tilanteilta, joissa ehkä joutuisimme epäsuosioon ja saisimme leimoja. 

Nyt täytyy pitää ääntä. 

Mitä äänekkäämpiä olemme sitä tärkeämpää on, mitä äänessämme kuuluu. 

Parikymmentä vuotta sitten koin että Jumala lähetti erotiikkamessuille todistamaan Jeesuksesta. Painatin itselleni paidan jossa luki "Rakkaus on enemmän kuin tunne" ja selkäpuolella "Seksi on tarkoitettu avioliittoon. Avioliitto miehelle ja naiselle." Kirjoitin tilaisuutta varten suorasukaisen traktaatin, joka kertoi pornon yhteydestä henkivaltoihin ja riivaajiin (mm. viettelyksen ja lumouksen henki) ja jossa esitettiin kutsu tehdä parannus ja ottaa Jeesus vastaan. 

Halliin kyhätystä kahvilasta oli näkymä käytävän toiselle puolelle asetettuun suureen tv-ruutuun joka esitti pornovideoita. Seisoin televisioruudun vieressä niin että ruutua katselevat joutuivat lukemaan paidan selkätekstiä.

Astelin nurkassa olevaa telttaa kohti, jonka edessä kyltti mainosti maksullisia yksityisesityksiä. Teltalta lähti kävelemään vastaan nuorehko, käytännössä alaston nainen vaatetuksenaan narumaiset bikinit. Tarjotessani naiselle traktaattia tämä tuhahti ja kääntyi takaisin teltalle, mutta vilkaisi vielä kasvoihin. Tapahtui jotain koskettavaa. Nainen palasi eteeni ja painoi päänsä, otti traktaatin ja kiitti hiljaa, minkä jälkeen hän poistui telttaan.

Muutaman minuutin kuluttua kuulutettiin "sadomasokistinen lesbo-show". Toinen lavalla esiintyvistä henkilöistä oli tämä nainen. Olen rukoillut hänen puolestaan enkä tiedä mitä hänelle kuuluu, mutta sydämestäni toivon että hän löytänyt Jeesuksen pelastajakseen.

On ihmisiä jotka ovat tottuneet pääsääntöisesti kahdenlaiseen reaktioon. Himoon, jossa heidän ruumiinsa on toiselle tyydytyksen väline - tai paheksuntaan, joka mitätöi heidän ihmisarvonsa. Ymmärsin myös että halveksunnaksi kasvava paheksunta on usein suojamekanismi, jolla itse seksuaalisuudessaan rikkinäinen työntää "haureelliset" pois luotaan varjellakseen itsensä joutumasta himon valtaan. Jumalan armosta varjelluin niin himolta kuin halveksunnalta, ja sain kokea ehkä aavistuksen Jumalan rakastavasta myötätunnosta tätä kallisarvoista ihmistä kohtaan. Uskon että rakkaus oli se, mikä läpäisi hänen suojamuurinsa. Kokemus oli itselleni tärkeä ja sisäisesti tervehdyttävä.

Olen kokenut samaa myöhemminkin, ja minuun koskee ajatellessani että maailmassa on ihmisiä joita ei ehkä koskaan ole katsottu rakastaen. En koe olevani erinomaisen rakastava persoona, mutta tiedän että Jumala, joka on rakkaus, haluaa parantaa kansaansa Hänen parantavan rakkautensa välikappaleiksi, tehdä meistä astioita välittämään armoa kipeään maailmaan, ja liian usein välitämme jotain muuta. 

Messuilla kohtasin myös pari seurakuntakuvioista tuttua veljeä, jotka eivät olleet evankelioimassa. Toinen, televisiossakin esillä ollut hengellinen vaikuttaja hämmentyi ja joutui lähes paniikkiin. Vaikutti siltä että hän olisi halunnut juosta pois, mutta ei kyennyt poistumaan messuilta koska oli jo niin syvästi himon sitoma. 

Useita vuosia myöhemmin jouduin itse seksuaaliseen lankeemukseen, mistä seurasi kahdeksan vuoden orjuus synnin siteissä. Synnilläni vahingoitin itseä ja toista ja hankaloitin hänen elämäänsä monella tavalla. Hengellinen kasvu estyi. En voi syyttää muita kuin itseäni. En kuitenkaan oikeuttanut syntiä enkä puolustanut sitä, tiesin tekeväni väärin ja myönsin sen joka päivä. Hirvittävintä oli kokea että Jumalan läsnäolo oli poissa. Luin Raamattua ja rukoilin, mutta elämäni todisti etten kunnioittanut lukemaani sanaa. En tiedä olinko pelastettu vai oliko Jumala ottanut Pyhän Henkensä pois, luulen että olin vielä sisällä armossa, mutta ennen pitkää seurauksena olisi ollut hengellinen kuolema.

Parannuksen tehtyäni sain kokea että Jumala on ihmeellinen parantaja ja uudistaja. Se on valtavaa armoa. Hirvittävintä mitä uskovalle voi tapahtua on, että hänen ymmärryksensä pimenee. Synti ei enää olekaan syntiä. Jeesus muuttuu Herrasta pelkäksi vapahtajaksi, mikä tarkoittaa ettei Hän todellisuudessa ole enää edes Vapahtaja vaan jonkinlainen uskonnollinen kiiltokuva, joka liimataan syntielämän päälle. Rukous muuttuu ehkä sisäiseksi mietiskelyksi ja mielikuvaharjoitukseksi eikä sillä lopulta ole sisällöllistä eroa joogameditaatioon. Tämä on surullinen kehitys monen Jeesuksesta luopuneen kohdalla. 

USEIN KUULEE sanottavan että "maa saa sellaiset hallitsijat kuin on ansainnut". Voi olla. Tai ehkä maa saa sellaiset hallitsijat kuin kristityt ovat luopumuksella ja synneillään maalle ansainneet, koska näkyvien tai salaisten syntiemme vuoksi emme ole voineet siunata hallitusta ja eduskuntaa pyhin käsin? 

Tämä koskee myös ja erityisesti kirkkoa ja seurakuntia. Jos uskovana elän synnissä toivotan synnin tervetulleeksi seurakuntaan, koska se on Kristuksen ruumis jonka osa olen. Jos olen paimenvirassa ja elän salaisessa synnissä josta en tee parannusta, vedän pimeyden henkivaltoja seurakuntaani. Kun katselemme yhteiskunnan ja seurakunnan tilaa, meidän täytyy uskovina myöntää oma vastuumme. On turha syyttää syntisiä johtajia ja syntisiä paimenia. Heillä on oma vastuunsa kansakunnan ja ennen kaikkea Jumalan edessä eikä kukaan pääse vastuutaan pakoon, ennemmin tai myöhemmin jokainen kohtaa tekojensa seuraukset, mutta yksilöuskovina meidät on kutsuttu rukoilemaan niin maallisten kuin hengellisten päättäjien puolesta. 

Kristittynä etuoikeutesi on kohottaa kätesi maallisten päättäjien ylle ja anoa Jumalaa vaikuttamaan terveitä ajatuksia. Vanha saarnamies oli kuunnellut paikkakunnan uuden pastorin saarnaa sunnuntain jumalanpalveluksessa ja puuskahti kotiin kävellessään: "Kaikkea sinäkin pastoriksi laitat!" Jumala oli jyrähtänyt takaisin: "Eivät kaikki paimenet ole minun asettamiani, ja rukoile hänen puolestaan, että hänkin saisi sanoja minulta". Saarnamies kertoi että arvostelun tarve häipyi. Seuraavana sunnuntaina hän istui kirkon penkissä kädet ristissä ja rukoili papin puolesta.

Kohdattuamme oman armontarpeemme ja murruttuamme Jumalan rakkauteen, tarve syyttää poistuu - tahdomme kasvaa syvemmälle Jumalan armon ja pyhyyden kokemiseen ja rukoilemme viisautta voidaksemme välittää Hänen rakkauttaan seurakuntaan ja maailmaan. Syytösmielen tilalle on tullut tarve olla Jumalan käytössä.

Paavalilla oli evankelistan kutsumus: 

Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista! (1.Kor.9:16)

Kaikilla uskovilla ei ole evankelistan kutsumusta, mutta jokainen joka antaa Pyhän Hengen puhdistaa itsensä vääryydestä, saa kokea kuinka Jumalan rakkaus vaikuttaa sisäisen pakon elää Jeesuksen todistajana. Rakkaus vaatii kasvamaan oikeaan suuntaan, syvemmälle Jeesuksen tuntemiseen ja Isän rakkauden ulottuvuuksiin.

Kristuksen rakkaus vaatii meitä... että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut (2.Kor.5:14,15)

Kiitos Jumalalle armosta. Emme elä siinä mitä olisimme ansainneet, vaan mitä JEESUS KRISTUS SOVITUSTYÖLLÄÄN ON SEURAKUNNALLE ANSAINNUT. Armo ei anna lupa syntiin eikä synnin puolusteluun, mutta se tuo voiman tehdä parannusta. Ja voiman pitää esillä Sanaa. Ja voiman toivottaa Jumalan Henki tervetulleeksi kansakuntaan tuottamaan synnintuntoa, parannuksenteon tarvetta ja armon avautumista.

Nyt tarvitaan sitä että uskovien sydämiin laskeutuu katumuksen ja uudistumisen henki pitääksemme esillä Jumalan sanaa sellaisessa rakkaudessa ihmisiä kohtaan, että vihollisen valta murtuu.

Anna Herran poistaa hengellisestä elämästä tukokset ja ota suusi päältä väärän hienotunteisuuden (lue: ihmispelon) asettamat teipit. Rakkaus ei voi olla hiljaa.

NIIN EHDOTTOMAN tärkeää kuin raamatullisen arvomaailman ja ajankohtaisten haasteiden edellyttämän kristillisen sukupuolikäsityksen esillä pitäminen onkin, se ei tuo voimaa elää kristittynä. 

Voima tulee siitä että focuksemme on Jeesuksessa ja alamme juhlia Hänen voittoaan. Maailmassa on ainoastaan yhdenlainen vihollinen: voitettu vihollinen. Taistelu ei ole ihmisiä vastaan vaan "pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa" ja Jeesuksen nimessä on auktoriteetti.

Kun nöyrrymme Jumalan sanan alle ja lähdemme tekemään parannusta omissa asioissamme ja asenteissamme, saamme sitten pitää esillä Sanaa - aggressiivisena vihollisen suuntaan, mutta rakkaudessa ja myötätunnossa ihmisiä kohtaan.

Jokainen parannussaarnaaja ja Jumalan profeetta on aloittanut itsestään. Jesaja huusi Jumalan pyhyyden kohdatessaan:

"Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin." 

Sinun ei tarvitse olla parannussaarnaaja eikä profeetta. Jumala itse nostaa oikeat parannussaarnaajat ja profeettansa. Uskovina ensisijainen kutsumuksemme on kasvaa Jumalan lapsina armon ja rakkauden tuntemisessa, Hänen tuntemisessaan, ja antaa Jumalan Hengen purkaa elämästämme rakennelmia jotka estävät Hänen pyhittävää ja parantavaa työtään. 

Jumalan sanaa esillä pitävän ei tarvitse olla täydellinen. Usko täydelliseen Jeesukseen riittää, ja nöyrä rukous, että saisi olla Hänen työpöydällään ja käytössään.

Lisää pohdiskelua aiheesta:

Pohdiskelua 11.12.2019 (2/2)

Dialogin ja opin tärkeydestä pohdiskelua
"Ainoa mahdollinen kompromissi voisi olla, että omantunnon syistä..."
Avoin kirje Sanna Marinille

Luin erään kirjoittajan Kotimaa.fi -lukijablogia. Kirjoittaja selosti katolisen kirkon pyrkimystä julistaa uusi pyhimys olemassaolevien joukkoon. Wikipedian mukaan "Katolisella kirkolla on virallisen roomalaisen pyhimysluettelon (Martyrologium Romanum) mukaan noin 7 000 autuaaksi tai pyhäksi julistettua pyhimystä. Ortodoksisella kirkolla lukumäärä saattaa olla suurempi." Autuaaksi tai pyhäksi julistettua pyhimystä?

On niin vapauttavaa olla pyhä

Otsikko ei ole pelkkää ironiaa. Tai sanotaan niin, että sen voi lukea kahdella tavalla. Oikealla tavalla luettuna se tarkoittaa, että pyhänä oleminen on vapauttavaa. Se ei ole sama asia kuin pyhimyksenä oleminen. Uskon Jeesukseen ja hänessä olevaan pyhyyteen. En katolisiin, ortodoksisiin tai luterilaisiin pyhimyksiin. En edes vapaakirkollisiin pyhimyksiin.

Ihminen tarvitsee esikuvia. Kristittykin. Hebrealaiskirjeen luku 11. luku puhuu uskon sankareista, ja pari lukua myöhemmin kehotetaan muistamaan johtajia ja seuraamaan "heidän uskoaan". Tämä tarkoittaa tietysti alkuseurakunnan johtajia, apostoleita, mutta ei ainoastaan heitä. Kristillisen seurakunnan tulee kunnioittaa johtajia heidän asemansa vuoksi. On kyseessä sitten arkkipiispa, piispa, kirkkoherra tai helluntaiseurakunnan paimen.

Ihmisen varassa eläminen on toinen asia ja se on vaarallista. Sellaisesta seuraa kultti. Kun henkilökultti särkyy, särkyvät siihen ripustautuneet.

Painopiste on Jumalassa, joka uskon vaikuttaa. Sana ei siis kehota seuraamaan johtajien lankeemuksia, ottamaan esikuvaksi heidän erehdyksiään, vaan noudattamaan kristillistä uskoa. Korokkeelle ei nosteta ihmistä, ihmisen esimerkillisyyttä, vaan uskon kohde, kristillisen uskon alkaja ja täyttäjä, perusta ja sisältö:

Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen... 

(Hebr. 12:1,2)

JUMALAN SANA ON VOITON SANA

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa...

Tätä armoa hän on ylenpalttisesti antanut meille kaikkinaiseksi viisaudeksi ja ymmärrykseksi, tehden meille tiettäväksi sen tahtonsa salaisuuden, että hän, päätöksensä mukaan, jonka hän oli nähnyt hyväksi itsessään tehdä - siitä armotaloudesta, minkä hän aikojen täyttyessä aikoi toteuttaa, - oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä.

(Ef.1:3,4,8-10)

Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. 

Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. 

Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte.

(Kol.3:1-7)

Sana avaa ihmeelliset näköalat. Jumala on jo ennen maailman perustamista valinnut Jeesuksen ihmiskunnan sovitukseksi, niin että ne, jotka ottavat hänet vastaan, pelastuvat. Ihmisen kohdalla tulee hetki että Jumala puhuttelee, kutsuu ja taivuttelee. Jotkut antavat tämän tapahtua ja niin ihminen siirretään synnin pimeydestä Jumalan valkeuteen, hän saa syntinsä anteeksi ja aseman Jumalan lapsena. Häntä ei enää sanota syntiseksi, vaan pyhäksi.

Kristitty on "kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan". Missä Jeesus on? Isän kanssa valtaistuimella. Missä olet jos olet Kristuksessa, joka on valtaistuimella? Olet ristin juurella, mutta Jeesuksen veren ansiosta olet myös taivaallisessa valtaistuinsalissa, kaikkein pyhimmässä.  Olet kuollut Jeesuksen kanssa (vanha elämä, jossa oma minä haluineen oli keskipiste, on haudattu) ja noussut uuteen elämään, jossa saat kiittää, ylistää ja palvoa Herraa.

Kristityllä on jatkuva pääsy Isän sydämelle. Tämä on mahdollista ainoastaan siksi, että hänet on sovitettu: siirretty synnistä ja pimeydestä Hänen valtakuntaansa. Rukoileva, kiittävä ja ylistävä kristitty saa uskon kautta olla varma Jumalan läsnäolosta. Rukouksessa, kiitoksessa ja ylistyksessä saamme joskus myös kokea Hänen läsnäolonsa pyhää kirkkautta niin, että se muuttuu nöyräksi palvonnaksi.

Jeesuksen veren tähden sinulla on joka hetki "täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään" (Hepr. 10:19). Sovituksen tähden saamme astua ja meitä kehotetaan astumaan Jumalan eteen "vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme" (10:22); siis varmoina uskossamme Jeesukseen, siihen, että Hänessä meillä on pääsy Jumalan sydämelle.

Missä sielunvihollinen on? Se on luojansa yhteydestä langennut, hengelliseen pimeyteen heitetty olento. Luojaan yhdistettyinä olemme riivaajien yläpuolella, emme alapuolella. Jeesuksen nimi takaa meille asemamme mukaisen auktoriteetin. Sanan kautta ymmärrämme ja kasvamme erottamaan vihollisen suunnitelmat, ja Pyhän Hengen vahvistamassa auktoriteetissa sanomme: Ei onnistu.

Uudet teologiat, opit ja tulkinnat jotka pyrkivät riistämään Raamatulta sen aseman Jumalan ilmoituksena ja korvaamaan sen uusilla periaatteilla, eivät ole ainoastaan opillisia kysymyksiä, ne ovat hengellisiä kysymyksiä. Sanasta luopuva seurakunta luopuu Jeesuksen nimen voimasta. Sellainen kirkko on avoin kaikille mahdollisille eksytyksille ja henkimaailman virtauksille.

JEESUKSEN NIMESSÄ RUKOILEMINEN: SANAN AUKTORITEETTI

Jeesus oli kaikessa kuuliainen Isälle. Jeesukseen kätkettyinä saamme taipua samaan asenteeseen. Emme rukoile lihallisessa mielenlaadussa ja epätotuudessa, vaan hengessä ja totuudessa (Joh.4:23). Kunnioittava rukoilija on kuunteleva rukoilija. Hänen ei tarvitse pelätä että jos Jumala painaakin sormensa johonkin elämäni kipukohtaan, avaa sen nähtäväkseni sellaisena kuin se on ja osoittaa että siinä on nyt kuljettava johonkin hankalaan suuntaan. Saamme luottaa hyvään Jumalaan. On asia jota Jumalalta pyydämme mikä tahansa, rukoilemme sitä sydämellä, joka on antanut Jumalalle luvan puuttua kaikkiin asioihin elämässämme.

Kun Jeesus ylimmäispapillisessa rukouksessaan tuo seurakunnan Isän eteen pyhitettäväksi, hän sanoo "Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus" (Joh,17:17).

Epäkunnioittava asenne Jumalan pyhyyttä kohtaan - asenne, jossa valitaan oma tie ja itsepintaisesti kieltäydytään ymmärtämästä Sanaa - vie Jeesuksen nimeltä auktoriteetin seurakunnassa. Sellaisella seurakunnalla ei ole suojaa vihollisen juonia vastaan.

"Jeesuksen nimi" ei siis sinällään takaa mitään. Juutalaisessa ajattelussa nimi ja olemus liittyvät yhteen. Jeshua on pelastaja, hän on itse pelastus. Seurakunnan ja yksilökristityn rukous tapahtuu Jeesuksen nimessä vain jos siinä on pelastuksen todellisuus. Siihen kuuluu kunnioitus Jumalan sanan auktoriteettia kohtaan. Kunnioitus Jumalan sanaa kohtaan tuo automaattisesti auktoriteetin myös rukoukseen.

Jeesukseen uskovien yhteys Jumalaan ja toisiinsa on henkimaailmalle todistus Hänen ylivertaisesta suunnitelmastaan. Seurakunnan kautta Jumalan moninainen viisaus tulee "taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon sen iankaikkisen aivoituksen mukaisesti, jonka hän oli säätänyt Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme, jossa meillä, uskon kautta häneen, on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö" (Ef.3:10-12). Kirkkoraamattu 1992 käyttää taivaallisista hallituksista ja valloista ilmaisua "avaruuden henkivallat ja voimat".

Pelastus on vienyt sielunviholliselta aseet kristittyä vastaan ja asettanut sen henkivallat julkisen häpeän alaiseksi (Kol.2:15). Rukous on käytännöllistä toimintaa tässä todellisuudessa, sen ilmaus: käymme luottavaisesti Isän eteen, koska olemme yhdistetyt Hänen olemukseensa. Jokaisella pyhällä on myös papillinen etuoikeus puhua Jumalalle ihmisistä (esirukous) ja ihmisille Jumalasta niin kuin sana Hänet ilmoittaa (evankeliointi).

Sentähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä, että hän kirkkautensa runsauden mukaisesti antaisi teidän, sisällisen ihmisenne puolesta, voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta ja Kristuksen asua uskon kautta teidän sydämissänne, niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.

Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen.

(Ef.3:14-21)

JUMALALLINEN JÄRJESTYS: PYHYYS JOHTAA PYHITYKSEEN

Oletko kristitty? Onneksi olkoon! Jos haluat nähdä sataprosenttisesti pyhän ihmisen, katso peiliin. Käänny ympäri, katso olkapään yli miltä täydellisesti pyhä näyttää takaapäin ja sivulta. Pyhiä luita ei tarvitse lähteä tirkistelemään reliikkeinä katedraalin kaapissa, kun voit tunnustella luita lihasi sisällä: tällaiselta tuntuvat pyhän ihmisen luut.

Ainakin jos Raamattuun on uskominen. Jos uskomme Jeesuksessa olevaan pyhyyteen, uskomme hänessä olevien eli "häneen kätkettyjen" pyhyyteen. Kristitty on Jumalalle erotettu, pyhä sen Pyhän Hengen mukaan, joka liittää hänet Jumalaan. Kristityn pyhyys on Jumalan - Pyhän - todellisuutta saviastioissa.

Sanalle "pyhä" voidaan antaa monia merkityssisältöjä. Sanan sisältö riippuu kontekstista missä sitä käytetään. Kaikki elämä on loukkaamatonta ja pyhää. Ihmisarvo on pyhä asia. Mutta pohjimmiltaan ainoastaan Jumala ja sen kautta ainoastaan kristitty on pyhä. Muut ihmiset eivät. Pyhä tarkoittaa Jumalalle erotettua. Kaikki ihmiset ovat Jumalalle rakkaita, mutta kaikki eivät ole Jumalalle erotettuja. Heillä ei ole Pyhää Henkeä. Emme voi vaatia ei-kristittyä (henkilöä joka ei ole kuollut ja ylösnoussut Jeesuksessa) elämään kristillisen arvomaailman mukaista elämää.

Kristitty on tarkoitettu valoksi ja suolaksi maailmaan, viestittämään Jumalan valtakunnan arvoja, vapahtajansa rakkautta ja pyhyyttä. Ei siis omaa pyhyyttään, täydellisyyttään tai erinomaisuuttaan. Vajavaisenakin ja tietyssä mielessä juuri sellaisena hän saa kertoa että on olemassa Pyhä, joka on sovittanut ihmisen itsensä kanssa; taivaallinen kutsuva, armahtava ja pyhäksi tekevä Rakkaus.

Pyhiksi tulleille - vajavaisille, itsessään heikoille ja kompuroiville, mutta sittenkin kristityille -  kuuluu kutsu ja kehotus pyhittyä myös käytännöllisen vaelluksen osalta: suostua parannuksentekoon ja hengelliseen kasvuun, että Hänen pyhä tahtonsa enemmän ja paremmin ilmenisi teoissa, ajatuksissa, käyttäytymisessä.

Kristityn tulee rakastaa lähimmäistään, mutta ei hänen syntiään. Puhumattakaan että rakastaisimme omia syntejämme. Jumalan Henki tahtoo muuttaa ajattelua, purkaa mielen linnoituksia eli vääriä ajattelu- ja suhtautumistapoja, tehdä uutta - ettemme mukautuisi tämän maailman arvoihin ja ajatteluun, vaan noudattaisimme Kristuksen tahtoa. Tämä koskee myös keskustelua seurustelusta ja avioliitosta. Kristillisen seksuaalietiikan perusta löytyy Jumalan pyhästä sanasta, jossa Jumala ilmoittaa luoneensa ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi. Sukupuolineutraali avioliitto ei ilmennä Jumalan pyhyyttä ja kunniaa vaan jotain muuta.

Parhaiten kristitty rakastaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvia lähimmäisiään pitämällä esillä evankeliumia Jeesuksessa olevasta anteeksiantamuksesta, jota kaikki tarvitsevat. Kun ihmisestä Jeesukseen uskomalla tulee pyhä, se heijastuu sitten myös elämäntapaan. On tehtävä parannus synnillisestä elämästä. Myös heterokristityillä on seksuaalista rikkinäisyyttä, emotionaalista kipua ja vääristymiä joissa tarvitaan parantumista. Parantuminen ei tapahdu ilman parannuksentekoa.

Kehottaessaan kristittyä antamaan itsensä eläväksi ja pyhäksi uhriksi Room.12:1 puhuu "järjellisestä jumalanpalveluksesta". Pyhitys ei tee kristitystä enemmän pyhää, mutta on pelastuksen luonnollinen seuraus ja sitä paitsi ainoa johdonmukainen seuraus. On järjetöntä elää oman mielensä mukaan, jos kuuluu Jumalalle.

Alttari jossa nautimme Herran pyhän ehtoollisen on samalla uhrialttari, jossa annan itseni Hänelle jonka sovitettavaksi antaudun. Kristitty elää uhrialttarin kautta. Kun maailma ympärillä taantuu pakanalliseen pimeyteen seurakunta menee eteenpäin; raamatullinen kristillisyys on ajankohtaista, tilanteen tasalla. Kristitty ei mukaudu ympärillä tapahtuvaan moraalin rappeutumiseen, vaan muuttuu Pyhän Hengen uudistavan työn kautta ja niin kykenee arvioimaan itseään, ympäristöään ja yhteiskuntaa.

Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka on meidän perintömme vakuutena, hänen omaisuutensa lunastamiseksi - hänen kirkkautensa kiitokseksi.

(Ef.1:13,14)

Kuitenkin Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: "Herra tuntee omansa", ja: "Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee."

(2.Tim.2:19)

Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.

(Room.12:2)

PYHITYKSESTÄ KIELTÄYTYMINEN ON PYHÄN KIELTÄMISTÄ

Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä.

(1.Tess.5:23)

Hän on sen tekevä! Pyhäksi tuleminen, se, että sinussa syntyi usko Jeesukseen, oli Jumalan teko johon suostuit. Samalla tavalla pyhitys eli Pyhän Hengen työn eteneminen sinussa on täydellisesti Jumalan teko. Kuten pelastus koskee koko ihmistä - saat elää sataprosenttisesti armossa, koko olemukseltasi Jumalan turvaamana - myös pyhitys koskee koko ihmistä.

Armo ei anna oikeutusta syntielämän vaalimiseen. 

Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle. Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla.

(Room.6:12-14)

Pyhityksestä - Jumalalle antautumisesta, Hänen sanansa kunnioittamisesta, Pyhän Hengen muutosprosessissa olemisesta - kieltäytyvä kristitty ei kiellä ainoastaan Jumalan pyhyyttä, hän kieltää itse Pyhän eli Jumalan. Ja koska armon lähtökohta on Jumalassa, Jeesuksessa, pyhityksestä kieltäytyvä käytännössä kieltää armon. Tulkoon tämä kerta kaikkiaan selväksi: totuudesta piittaamaton, oman mielensä mukaan elävä "kristitty" ei voi olla kristitty.

On vapauttavaa olla pyhä. Itsessään heikkona ja vajavaisena antautua Jumalan teon ja tekojen varaan. Olennaista ei ole "mihin saakka olemme ehtineet" vaan että olemme hyväksyneet lähtökohdan, suostuneet Sanan yhteyteen; olemme lähteneet tielle ja vaellamme "samaa tietä" (Fil.3:16). Jeesukseen turvautumisen ja Hänen tuntemisensa tietä.

Ei ole niin kovin merkittävää millä tavalla Jumalan työ sinussa näkyy. Armoa ei mitata sen mukaan näkyykö Jumalan työ sinussa hyvin tai huonosti tai tuntuuko sinusta ettei se näy ollenkaan. Kanssaihmiset kyllä muistuttavat ja joskus tuskallisen kipeästi mitä meissä näkyy. Saat luottaa Jeesuksen täydelliseen pelastustekoon. Ainoa ehto on että olet ottanut vastaan Jumalan armon Jeesuksessa etkä kiellä itseltäsi Hänen muuttavaa työtään, et jää puolustelemaan syntejäsi vaan annat Hänen taivuttaa itseäsi mielenmuutokseen siinä missä Sana ja Henki osoittavat sen tarpeelliseksi. Tämän kautta Kristuksen työ alkaa myös näkyä. Vapahtajan synnyttämästä rauhasta ja levosta käsin.

Kristilliseen seurakuntaan mahtuu erilaisia käsityksiä, erilaisia korostuksia, mutta sinne ei mahdu piittaamattomuutta ja epäkunnioittavaa asennetta Jumalan sanaa kohtaan. Seurakuntaan mahtuu rikkinäisyyttä, heikkoutta ja lankeemuksia, mutta ei vähättelevää asennetta syntiä kohtaan.

Kristillisen yhteyden perusta on Jeesus, ja Pyhä Henki joka yhdistää ruumiin jäsenet. Jumalan sana on yhteyden sana, siinä on yhteyden henki. Raamattua lukeva ja kunnioittava on tekemisissä seurakuntatotuuden kanssa.

Ovensa maailman hengelle avannut kirkko, joka pyhityksen sijaan taipuu toiseen suuntaan, syntiin ja saastaisuuteen, ei voi olla valo ja suola, se ei voi johtaa maailmaa evankeliumin vastaanottamiseen ja sisäistämiseen eikä välittää jäsenilleen armoa ja parantumista. Voi tietysti olla jos evankeliumia pidetään esillä, että Jumalan Henki jonkun sydämessä synnyttää uskon. Olkoon seurakunta ympärillä kuinka pimeä tahansa Jeesukselle antautuva saa kokea eheytymistä ja riemullista kiitollisuutta Jumalan armoteoista. Seurakuntaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu vaikeuttamaan, estämään ja tukahduttamaan Pyhän Hengen työtä.

Kun Paavali kehottaa seurakuntaa tekemään polut suoriksi eli Jumalan sanan mukaisiksi, ettei "ontuvan nilkka nyrjähtäisi" (1938 käännös) vaan päinvastoin alkaisi parantua, hän liittää parantumisen rauhaan ja pyhitykseen, jota ilman kukaan ei näe Herraa.

Oikaiskaa siis hervonneet kätenne ja halvaantuneet polvenne! "Kulkekaa suoria polkuja", jottei ontuvan jalka menisi sijoiltaan vaan pikemminkin parantuisi. Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa. Pitäkää huoli siitä, ettei yksikää hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet.

Katsokaa ettei joukossanne ole ketään siveettömästi elävää tai maailmallista, sellaista kuin Esau, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa. Tehän tiedätte, että kun hän myöhemmin halusi siunauksen itselleen, hänet hylättiin.

(Hepr.12:14-16; Kirkkoraamattu 1992)

Olkaa minun seuraajiani, veljet, ja katselkaa niitä, jotka näin vaeltavat, niinkuin me olemme teille esikuvana. Sillä monet, joista usein olen sen teille sanonut ja nyt aivan itkien sanon, vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina; heidän loppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä.

Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä. Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte, vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi. Sillä kirjoitettu on: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä."

(1.Piet.13:16)

Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta, että kukin teistä tietää ottaa oman vaimon pyhyydessä ja kunniassa, ei himon kiihkossa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne; ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on kaiken tämän kostaja, niinkuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet. Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen. Sentähden, joka nämä hylkää, ei hylkää ihmistä, vaan Jumalan, joka myös antaa Pyhän Henkensä teihin.

(1.Tess.4:3-8)

"Ainoa mahdollinen kompromissi voisi olla, että omantunnon syistä..."

Ainoa mahdollinen kompromissi voisi olla, että omantunnon syistä...

Luin piispa Laajasalon haastattelun "Piispat eivät halua, että hiippakunnilla on sateenkaariparien vihkimisissä eri linjoja" (Kotimaa 29.11.2019). En tiedä olisiko pitänyt jättää lukematta, no, päätä ei voi pistää pensaaseen. Jos kirkon luopumus on edennyt tähän pisteeseen, se täytyy vain kohdata. Tunnustan itkeneeni. En itkenyt siksi että "minun kantaani ei kuunnella", en myöskään siksi että "voi voi sentään nyt tuo kamala ihmisryhmä saa kirkossakin ihmisoikeuden". Itkin siksi, että Raamattu poljetaan maahan. Itkin siksi että kehitys johtaa kirkkoa yhä kauemmas Jeesuksesta ja evankeliumista. Itkin myös siksi, että rakkailta homoseksuaaleilta lähimmäisiltäni riistetään oikeus kuulla Jumalan sana.

Laajasalo aloitti puheenvuoronsa hahmottelemalla sitä, mistä asemasta hän aihepiiriä lähestyy. Laajasalo sanoi, että hän tietää edustavansa tilaisuudessa kirkon tunkkaista jarrumiestä ja muisteli, kuinka hänen kantansa homoseksuaalien oikeuksista olivat 20 vuotta sitten radikaaleja. Hän totesi toivoneensa ja omasta mielestään myös edistäneensä koko ajan sitä, että kaikki parit voisivat tulla vihityksi avioliittoon kirkossa.

LAAJASALON RETORIIKKA tuo mieleeni Jukka Relanderin pohdiskelun "pyhästä ihmisestä" Kotimaa-lehdessä 19/2013. Vihreiden kuntavaaliehdokkaana ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa tuolloin toiminut Relander tarkasteli pohdinnassaan Pyhän miehen (homo sacer) määritelmää Jeesuksen aikaisessa Rooman laissa. Pohdiskelun lähtökohta oli, että "pyhä mies oli yhteisöstään karkotettu" ja loppupäätelmäksi muodostui, että kun epäpyhät ihmiset luovat syntilistoja ja syntipukkeja ja kivittävät vähemmistöjä, todellisia kristittyjä ovat ne jotka seuraavat Jeesusta vähemmistöjen, karkotettujen ja kivitettävien puolelle. Kirjoituksen huipentumana Relander esitti Pyhästä Hengestä tulkinnan joka oli paitsi teologisesti kestämätön myös kirkon opin kannalta ongelmallinen. Valitettavasti olen kadottanut lehden, joten joudun turvautumaan vuonna 2013 kirjoittamaani blogiin. Kirjoitin 15. 5. 2013:

Minkä vähemmistön, yhteisön ulkopuolella olevan ryhmän keskuudessa meidän sitten pitäisi vaeltaa, ollaksemme Relanderin tarkoittamia kristittyjä, pyhiä ihmisiä? 

Syntipukkien listassa Relander mainitsee homot. Ajankohtainen, tarkasti harkittu veto. Ja osittain varmasti totta, siinä on ihmisryhmä joka on saanut osakseen kohtuutonta pilkkaa, leimaamista ja vainoa. Mutta jos Relanderin kannanottoa luetaan niin, että sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajat eivät ole todellisia kristittyjä vaan ovat rinnastettavissa pakolaisten, sairaiden ja vammaisten kivittäjiin, on esitettävä vastakysymys.

Eivätkö tämän päivän syntipukkeja kirkossa ole juuri ne, jotka pitävät homoseksuaalisuutta vääristymänä ja luonnottomuutena?

Eri yhteisöissä varmasti on erilaiset vähemmistöt, jotka ovat joutuneet tai joutumassa yhteisönsä ulkopuolelle. - - - Perinteistä kristillistä ihmiskäsitystä edustavat pastorit ja maallikot ovat nyt jo paheksuttu, painostettu ja tietyssä mielessä vainottukin ihmisryhmä kirkossaan.

Niin että minkä vähemmistön puolella meidän pitäisi olla ollaksemme pyhiä ihmisiä, ja vaeltaaksemme tuomittujen parissa, niin kuin Kristuskin vaelsi?

HYPÄTÄÄN VUODESTA 2013 kuusi ja puoli vuotta eteenpäin, marras-joulukuuhun 2019. Laajasalo kokee olevansa tunkkainen jarrumies. Ei toki enää? Eikö todellisuus ole nyt se, että tunkkaisia jarrumiehiä ovat kirkon tunnustuksen mukaisessa avioliittonäkemyksessä pitäytyvät. Sateenkaariliikkeen näkökulmasta Räsänen ainakin on jarrumies. Räsäsen ohella on onneksi vielä muitakin vaikuttajia, lienee joku piispakin, jotka rohkeasti kannattavat kristillistä ihmiskäsitystä ja siitä johdettua seksuaalietiikkaa. 

Puolet vaihtuvat. Tämän päivän jarrumies voi huomenna olla kuski tai lämmittäjä, joka heittää pökköä pesään ja kiihdyttää vauhdin nollasta sataan. Vähemmistöihin kohdistuvat asenteet muuttuvat ja oppisitioon kuuluvista voi tulla valtapolitiikan päättäjiä; vähemmistönä olevasta mielipiteestä tulee enemmistön mielipide, kunnes se jälleen joutuu oppositioon, ja niin edelleen.  

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kehitystä seuranneena tiedän varsin hyvin todellisuuden mikä kirkossa vallitsi kun sukupuolineutraalia avioliittolakia ajettiin läpi yhteiskunnassa. Monissa seurakunnissa etenkin isommissa kaupungeissa papit jotka edustivat perinteistä heteronormatiivista kantaa saivat tuntea nahoissaan työyhteisön paheksunnan ja painostuksen. Tämän päivän tilannetta ja työilmapiiriä voi vain arvailla, ajatellaan vaikka jotain isoa pääkaupunkialueen seurakuntaa. Jos painostettuna ja syrjittynä oleminen määrää kenen puolelle kristityn tulee asettua, niin kenen puolelle tulee nyt asettua, entä huomenna?

TUOMIOKAPITULIIN LÄHETETTYJÄ kanteluja kirkon ohjeistuksen vastaisista homovihkimisistä 2017-18 on jätetty käsittelemättä, koska tilanne on ollut juridisesti epäselvä ja koska kirkon päättäjät ovat tarkoituksella antaneet tilanteen pysyä epäselvänä. Kantelut on otettu käsittelyyn vasta nyt kun tilanne mahdollistaa homoparien vihkimiset ja tapahtuneet rikkomukset voi jättää huomiotta. 

Tämä antaa aihetta päätellä, että homovihkimiset kieltävä ohjeistus oli alunalkaenkin enemmän näennäinen kuin oikeasti kirkon oppiin ja tunnustukseen ohjaava. Tarkoituksena oli pitää evankelisluterilaisessa tunnustuksessa pysyvät hiljaisina. Samaan aikaan mylly on jauhanut niin mediassa kuin kulissien takana muokaten mielikuvia ja johtaen kehitystä suositusten ja ohjeiden vastaiseen suuntaan, että ohjeistus tulisi mahdolliseksi muuttaa.

Laajasalo kertoo, että "piispat ovat keskustelleet aiheesta jokaisessa neuvottelussaan. Asia ei ole piispainkokouksen virallisella agendalla, vaan eteenpäin halutaan päästä ilman uusia muistioita tai selvityksiä." Laajasalon mukaan keskustelut ovat olleet luottamuksellisia. "Optimistina ajattelen, että olemme päässeet hyvin paljon eteenpäin. Minulla on käsitys, että olemme lähellä kirkolliskokouksen toimeksiantoa eli ratkaisua." Laajasalon mukaan "Kapitulin kokoonpanossa on yhteinen tahtotila asian edistämiseen. Linja on teologisesti ja seksuaalieettisesti yhtenäinen."

Kotimaan artikkelissa haastatellaan myös pastori Samuli Korkalaista, joka kertoo vihkineensä neljä samaa sukupuolta edustavaa paria. 

Korkalainen kokee tilanteen menneen niin pitkälle, että häntä on vaikea houkutella enää kompromissiin. Lupaa vihkimisiin ei hänen mukaansa enää tarvita, koska sellainen on jo. – Ainoa mahdollinen kompromissi voisi olla, että omantunnon syistä annetaan lupa kieltäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja. Luvan pitäisi olla määräaikainen.

Korvatessaan kristillisen lähimmäisenrakkauden humanismilla

KIRKKO INSTITUUTIONA ja sen kristityt eivät ole irrallaan yhteiskunnan virtauksista. Heidät on kutsuttu osallistumaan omaan aikaansa ja sen kehitykseen, mutta osallistumaan siihen Sanan pohjalta. Muussa tapauksessa evankeliumi kadottaa radikaalin muutosvoimansa. Kirjoitin paikallislehdessä julkaistussa pitkässä mielipidekirjoituksessani  "Arvovapaan maailman mahdottomuus" 23.11.2014 mm.:

Tärkeintä ei ole mitä kirkossa päätetään, vaan että päättäjillä on kunnioitus Jumalan sanaa kohtaan. Se heijastuu sitten myös päätöksiin. Kristillisen kirkon radikaali luonne edellyttää, että se seisoo ihmisen puolella. Parhaiten kirkko palvelee jäseniään ja maailmaa säilyessään anteeksiantamusta ja parannusta julistavana muutosvoimana. Nyt tämäkin ajattelutapa on muuttumassa. Korvatessaan kristillisen lähimmäisenrakkauden humanismilla kirkko asettuu synnin puolelle ihmistä vastaan...

Länsimainen ihmiskäsitys ja maailmankuva on murroksessa... Vastakkain on kaksi maailmankuvaa, kaksi ihmiskäsitystä, kaksi kokonaan erilaista arvomaailmaa ja perinnettä. Yksittäisen kristityn vastuulle jää Raamatusta tarkistaa oma suuntansa.

Olen edelleen sitä mieltä että jokainen on vastuussa raamatuntulkinnastaan, mutta tahdon korostaa erityisesti, että seurakunta on yhteisö missä peilaamme tulkintojamme ja elämme niitä todeksi. 

Jos sukupuolineutraali avioliitto nuijitaan läpi kirkolliskokouksessa, se merkitsee muutosta kirkon opin ja tunnustuksen tulkintaan, niin perustavanlaatuisesti, että kirkon olemus muuttuu ja tämä ilmenee paikallisseurakuntien jumalanpalveluselämässä.

Sateenkaariteologiassa kristillisen evankeliumin korvaa uudenlainen yhteyden ja ykseyden ajattelu, jossa käsitteiden "Jeesus" ja "kolmiyhteinen Jumala" sisältö on jotain muuta kuin terminologia antaa ymmärtää. Tosin kirkossa on jo pitkään toimittu perustaa vastaan ja evankeliumin julistus on hiipumistaan hiipunut. Kuinkahan moni kirkon jäsenistä edes kokee hengessään muutoksen, joka opillisen muutoksen seurauksena tapahtuu? Tunneperäiseen hartauteen tottunut polvistuu alttarille nauttimaan ehtoollista kuten ennenkin, huomaamatta että kirkon ulkopuolelle sysätty Jeesus kutsuu lähtemään pois hengellisen saastutuksen keskeltä.

Totta kai perinteisen kannan omaavat saavat omantunnonvapauden. Tämä antaa heille mahdollisuuden kasvojaan menettämättä jäädä kirkkoon. Kunnes puheet omantunnon vapaudesta vaihtuvat puheeseen yhteistyökyvyttömyydestä ja laittomasta syrjivästä asenteesta. Mietin vain, käykö sitten niin että kristityt papit jotka jäivät antikristilliseksi muodostuneeseen kirkkoon jakaakseen uppoavassa kirkkolaivassa oleville evankeliumia, joutuvat niin kompromissiensa hämmentämiksi, että "toinen Jeesus" ja "toinen henki" murtaa selkärangan?

Missä kohtaa kirkko saavuttaa luopumuksessaan pisteen, että rehellisen kristityn on pakko lähteä ulos, oman henkensä ja uskonsa terveyden tähden?  

SATEENKAARITEOLOGIAN MUODOSTAMA vaara kirkolle ei ole niinkään aatteellisella tasolla. Homojen vihkiminen ei ole kynnyskysymys siksi, että on kyse homojen vihkimisestä. Oikeasti kyse on paljon ratkaisevammasta asiasta. Se on kynnyskysymys koska kyse on suhteesta Jumalan sanaan, evankeliumiin, sen tulkintaan ja sisältöön. Seurakunta on tarkoitettu maailman keskelle pitämään esillä toisen maailman, taivaan valtakunnan ääntä, rakkauden evankeliumia. Siihen Kristuksen kirkkaus kutsuu. 

Arkkipiispa on monessa yhteydessä viitannut uskovansa rukouksen voimaan. En tiedä mitä hän tarkoittaa, mutta ajatus että Jumala ikäänkuin automaattisesti ohjaisi päättäjien ajatukset ja ratkaisut oikeaan suuntaan kunhan vain rukoillaan, on vastuuton.  Tiibetin buddhalaiset ovat asettaneet rukousmyllyjä korkeille paikoille tuulten pyöritettäväksi, käytännössä he siis rukoilevat 24 tuntia vuorokaudessa. Olennaista ei ole rukouksen määrä eikä edes siihen sisältyvä tunne, vaan kunnioitus Jumalaa ja Hänen sanaansa kohtaan. Uskommeko syntiemme puolesta kuolleeseen ja ylösnousseeseen Herraan, joka on kristillisyyden lähtökohta? Saako Hänen kirkkautensa valaista ja avata elämämme kipukohtia? Olemmeko edes kiinnostuneet sellaisesta? Psalmi 50:16,17 sanoo varoittavasti: "Mikä sinä olet puhumaan minun käskyistäni ja ottamaan minun liittoni suuhusi? Sinä, joka vihaat kuritusta ja heität minun sanani selkäsi taakse!" 

Kristitty ei voi olla mielipideilmastossa puhaltavien virtausten mukaan taipuva tuuliviiri. Seurakunta on tarkoitettu kaikilta osiltaan kasvamaan niin Kristukseen kiinni, että se voi heijastaa ja välittää Jumalan parantavaa voimaa rikkinäisen maailman keskellä. 

ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on. (Ef. 4:14-16)

TANSKALAINEN OPETTAJA Ingerlise Provstgaard osoittaa kirjassaan "Kauko-ohjattu" mihin epäkunnioitus voi johtaa. Kirkkoon kuuluva, lapsena pyhäkoulua käynyt ja konfirmoitu Ingerlise oli aina uskonut että Jumala ja Jeesus ovat totta, mutta häneltä puuttui Jeesuksen todellisuus. Uskonelämä ei ollut avautunut. Ingerlise tiesi, että Raamattu kertoo Jeesuksesta ja että sen kautta luultavasti löytyisi oikea kuva Jumalasta ja tie Hänen yhteyteensä, mutta hän ei viitsinyt ottaa asiasta selvää. 

Ufokirjallisuutta luettuaan Ingerlise päätteli, että on olemassa "korkeampia elämänmuotoja" ja ystävänsä rohkaisemana ryhtyi ottamaan näihin yhteyttä, ensin heilurin, sitten automaattikirjoituksen avulla. Ensimmäisessä viestissä henki sanoi nimekseen Jeesus Nasaretilainen - totta kai, koska Ingerlisellä oli kristillinen kasvatus ja usko Jumalan olemassaoloon. Henki vakuutti, että Ingerlise saisi levittää rakkauden ja parantumisen sanomaa. 

Ingerlise kertoo, että kun hän myöhemmin ymmärsi joutuneensa pahojen henkien sitomaksi ja sitten uskoontultuaan vapautui henkivaltojen otteesta, asia mitä hän eniten katui oli se, ettei aikanaan ollut tutustunut Raamatun sanomaan, ja siksi oli erehtynyt ottamaan vastaan "toisen Jeesuksen".

Kanadanpuolalainen Barbara Szandorowska kertoo mitä tapahtui, kun hän pyysi Jumalaa osoittamaan kumpaa tulee seurata, Sai Babaa vai Jeesusta. Barbara ja hänen kristitty ystävänsä, jotka asuivat Sai Baban ashramissa Intiassa ja palvoivat tätä jumalana, rukoilivat: Sai Baba, osoita meille oletko sinä Jumala vai pitääkö meidän seurata Jeesusta. Seuraavana yönä Sai Baba ilmestyi unessa ja kehotti avaamaan Raamatusta 1. Korinttolaiskirjeen 3. luvun. Sai Baba ohjasi Barbaraa ja Carolia raamatunkohdan kautta, jossa sanotaan että jokainen Jumalan palvelija toimii omassa tehtävässään, mutta Jumala on se joka antaa kasvun. Barbaralle ja Carolille tämä tarkoitti, että kaikki tiet vievät Jumalan luo. 

Barbara huomasi kyllä, että muutamaa jaetta myöhemmin sanottiin "Perustus on laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea", mutta tämän kohdan hän päätti jättää huomiotta. Sai Baba oli opettanut, että Raamatussa on virheitä. 

Barbara jatkoi Sai Baban palvomista, kunnes myöhemmin ryhtyi rehellisesti etsimään Jumalaa. Vaikeiden ja tuskallisten vaiheiden päätteeksi Barbara löysi Jumalan armon Jeesuksessa ja pääsi vapauteen okkulttisista siteistä.

KRISTILLINEN SEURAKUNTA ei voi toimia Pyhän Hengen liittämänä kokonaisuutena jos se kieltäytyy kuuntelemasta totuuden Henkeä. Emme voi olla Jeesuksen toimivia käsiä ja jalkoja irrallaan hänestä itsestään, joka on pää. Kuka määrittelee mikä on rikkinäisyyttä, mikä parantumista, kun seurakunnasta puuttuu Sana ja Henki? Mitä lähimmäisen rakastaminen tarkoittaa tässä kontekstissa? 

Kun Jumalan sana heitetään ovesta ulos, avatusta ovesta tulee "toinen henki". Aatteellinen yleisuskonnollisuus ruokkii sielua, mutta jättää hengen tyhjäksi, ja millä tavalla tyhjyys sitten täytetään? Pyhän Hengen uutta luovat vaikutukset vaihtuvat "enkelienergioihin". Joogapiirit, horoskooppikerhot ja reikihoidot. Kaikki tämä voi toteutua sulassa sovussa kirkon hengen kanssa, kun Jeesus ja Pyhä Henki ovat ulkopuolella. 

Sanasta luopuva kirkko on automaattisesti Jumalasta luopuva kirkko. Emme voi sanoa "tervetuloa Jumala" ja "hyvästi Raamattu". Jos sanomme hyvästi Raamattu, sanomme automaattisesti: tervemenoa Jumalan läsnäolo, armo ja rakkaus. Niitä ei saada Jeesuksesta irrallisina lahjoina. Pelastus on aina Jeesuksen pelastettaviksi tulemista. Jumalan armo on Jeesuksesta kumpuavaa ja sanan yhteydessä toteutuvaa armoa.

Ihmiskäsityksen muutoksen ja arvomurroksen myötä kirkko avaa ovensa villitseville hengille. Evankeliumin kristillinen sisältö korvautuu humanistisella yleisuskonnollisuudella, joka johtaa teosofiseen yleisuskonnollisuuteen, jossa jokainen ihminen on veli ja sisko, saman universaalin rakkauden lapsi - kuten automaattikirjoituksen kautta toimiva henki Ingerliselle uskotteli - ja jokainen tie vie perille, kun vain "kuuntelemme sydämemme ääntä".

Sielunvihollisella ei ole mitään ongelmaa johtaa ihmisiä harhaan vaikka Raamatun kautta ja äärimmillään esiintyä Jeesuksena, kun kunnioitus puuttuu. Ihminen on silloin jo päättänyt kuunnella sisäistä ääntään tai järkeään ja tunnettaan mieluummin kuin Raamatun ilmoitusta. Sanaa väheksyvä rukous ei ole nöyrää eikä avointa Jumalan kuuntelemista.

Evankeliumi joka kutsuu ihmisen kuuntelemaan syntisen sydämensä ääntä, ja niin korvaa Jumalan sanan tunne-elämän kokemuksilla ja sisäisillä vaistoilla, on kaikkea muuta kuin Kristuksen kirkkauden evankeliumi. Joku kuitenkin vaikuttaa sisäisiin impulsseihimme ja vaistoihimme, ja jos emme kiinnittyneet Jeesukseen ja Jumalan sanaan, ohjaajamme ei ole Pyhä Henki. 

Jesse on mukava tyyppi ja sen kans on kiva hengaa

KIRKON JÄSENTEN kristillisyys on vuosi vuodelta ohentunut. Kirkko ei ole pystynyt vastaamaan ihmisten tarpeeseen. Yhä harvempi uskoo Jeesuksen sovituskuolemaan, syntien anteeksiantamukseen, ylösnousemukseen. Suuri osa suomalaisista kastattaa lapsensa koska se on kulttuuriin kuuluva tapa, uskonnollinen riitti, joka luo ihmiselle mielikuvan ettei tässä nyt sentään mitään pakanoita olla. Kasteen varsinainen sisältö on kadoksissa. 

Jos syyksi esitetään että kirkko on vieraantunut ihmisten todellisuudesta, täytyy kysyä mistä todellisuudesta? Ongelma ei ole siinä ymmärtävätkö kirkkoherrat, pastorit, diakonit ja seurakuntatyöntekijät kuinka tuskallista on elää yksinhuoltajana, petettynä ja jätettynä, pettäjänä ja jättäjänä, homoseksuaalina, objektiseksuaalina, hyväksikäytettynä tai hyväksikäyttäjänä, työttömänä ja työn uuvuttamana. Todellinen kysymys kuuluu kuinka viestittää armollista Jeesusta ihmisen elämän kamppailuihin, kipuihin ja kiusauksiin niin että tämä uskaltaa antautua parannettavaksi, että syntyy uskoo Jeesuksen sovituskuolemaan, anteeksiantamukseen ja että rohkaistutaan Sanan viitoittamaan uuteen elämään.

Toimintamuotojen pähkäilyn sijaan kirkon tulisi kääntää katse mestariinsa, Jeesukseen, ja huomata kuinka hieno sanoma sille on annettu, evankeliumi. Kirkko ei voi sitä tehdä itsessään, se voi tehdä sen vain työntekijöidensä kautta. Hengellisiä virkistys- ja yhteyspäiviä, joissa luentojen sijaan tai ohella jaetaan sanaa, tarjotaan sielunhoitoa ja rukousta - illanviettoja, joissa viinan kanssa läträämisen, flirttailun ja pettämisen sijaan painutaan polvilleen etsimään Herran kasvoja, tehdään parannusta, ripittäydytään ja koetaan Herran uudistavaa voimaa? Tämä näkyy sitten myös toimintamuodoissa ja ihmisten kohtaamisissa.

On turha luulla että kaikki tykkäävät kirkon tuotteesta, Jeesuksesta, jos se vain tarjotaan niin että he löytävät siihen kosketuspinnan. Kaikki eivät halua tulla evankeliumin koskettamiksi. Kaikki eivät halua ottaa Jumalan armoa vastaan. Kaikki eivät yksinkertaisesti usko siihen, koska heidän uskollaan on muita kohteita ja sisältöjä. Mutta jos evankeliumia pidettäisiin esillä - jos kirkko itse uskoisi sanomaansa ja saarnaisi sitä kuuliaisena Jumalan sanalle - moni löytäisi toivon ja seurakunnissa sykkisi elämä, todellinen Kristuskeskeinen ja ihmisten arkielämän haasteita koskettava elämä.

SEN SIJAAN että kirkko miettisi miten viestittää Jumalan valtakuntaa ihmisten arkeen luonnollisella ja uskottavalla tavalla niin että epäuskon tilalle syntyy uskoa, epätoivon tilalle toivoa, synnin vääristämä mieli vapautuu ymmärtämään sanaa - se kääntyy kysymään mitä kirkon perussanomasta vieraantuneet seurakuntalaiset haluavat tuoda kirkkoon, millä tavalla eksynyt ihminen haluaisi kirkkoa muuttaa että se paremmin vastaisi hänen uskomuksiaan. Tämähän on järjetöntä!

Ketä kirkon opillinen muutos, luisuminen opittomaan yleisuskonnollisuuteen ja universalismiin hyödyttää? Ketä se palvelee ja millä tavalla? Hyödyttääkö se näitä ihmisiä, joiden arkielämää ja toiveita yritetään tällä tavalla ymmärtää?

Voimme myös kysyä mistä kirkon ihmis- ja avioliittokäsityksen muuttaminen on lähtenyt? Onko se lähtenyt niistä kirkon jäsenistä, joille kirkon perusoppi, usko Jeesukseen, on mennyt perille ja joille kirkko on luonnollinen paikka elää uskoaan todeksi? Vai onko se lähtenyt ulkopuolelta, niistä, jotka eivät usko ja käyvät kirkossa vain harvoin? 

Tekeekö avioliittokäsityksen muutos ihmisille helpommaksi vai vaikeammaksi uskoa Jeesukseen - ja onko Jeesus johon uskotaan Raamatun Jeesus? 

Luopumuksen seurauksena kirkko saa varmasti uusia kannattajia, mutta eria asia saako Jeesus opetuslapsia. On helppo sanoa että jesse on hyvä tyyppi ja sen kanssa on mukava hengaa - mutta jos elämässä ei tapahdu Pyhän Hengen tekemää muuttumista ja rukousyhteyden avautumista Jumalan valtakuntaan, sopii kysyä, minkä Jessen kanssa kirkossa hengataan? Onko Jumala vähän niin kuin mukava ryyppykaveri, joka baarissa läpsii olkapäälle "kyllä tää tästä, kundi, tsempataan yhdessä"? Eikä siinä mitään, jos tsemppaminen johtaa nöyrtymiseen ja murtumiseen niin että Jumalan rakkaus pääsee tekemään työtä sydämessä, avaa sinne taivaan lähteitä. Näillä keinoin se ei tapahdu.

Kun rakkauden apostoli Johannes kohtasi ylösnousseen Jeesuksen kirkkauden hän kaatui "kuin kuolleena" tämän jalkojen juureen. Yrittäessään kuvailla kohtaamaansa pyhyyttä vajavaisilla ihmissanoilla, hän kertoi suusta lähteneestä kaksiteräisestä miekasta, silmistä jotka olivat kuin tulen liekki ja äänestä joka kuulosti vesimassojen pauhulta. Patmos-saarella hengailessaan Johannes sai tehtävääkseen kirjoittaa Ilmestyskirjan, jossa Jeesus sanoo mm.:

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.

JEESUS SÄTEILI Jumalan rakkautta kaikkia luotuja kohtaan, ja Hän teki sen maailmassa, missä rakkaus usein oli puolueellista. Hänen toimintansa oli vallankumouksellista. Hän antoi ihmisarvon kaikille väheksytyille ja sorretuille - ja tekee niin edelleen, riippumatta sortamisen syistä. Jos sijoitamme Jeesuksen Hitlerin aikaiseen Saksaan, voimme nähdä hänet keskitysleiripampun rinnalla - siellä missä tämä seisoo Auschwitzin parakin ovella ja siellä missä tämä seisoo Nürnbergissä alistettuna - ja leirille tuomitun rinnalla, siellä missä tämä viruu hylättynä ja siellä missä tämä myöhemmin huutaa vangitsijoilleen kuolemanrangaistusta. Ja juuri tämä oli ja on Jeesuksen toiminnassa niin vallankumouksellista ja ainutlaatuista: Hänen ehdoton empatiansa, myötätuntonsa ihmistä kohtaan, mutta samalla tinkimätön totuudellisuus, joka ei tee päätöksiä myötätunnon eikä säälin mukaan vaan sen suhteen mukaan, mihin ihminen suostuu tai ei suostu. 

Armollisena vapahtajana Jeesus seisoo vähemmistöön kuuluvien puolella, mutta hän seisoo myös enemmistöön kuuluvien puolella, ei vähemmistön eikä enemmistön, vaan ihmisen puolella. Hän kohtaa meidät samalla rakkaudella seksuaalisista suuntautumisista ja taustaryhmistä riippumatta, mutta ei ohita syntejämme, ei kenenkään syntejä. 

Roomalaiskirje sanoo, että Jumala ei katso henkilöön. Jeesukselle antautuva saa armahduksen, muut jäävät ulkopuolelle. Rakkaus pelastaa ne jotka suostuvat ottamaan Hänet vastaan - muut jatkavat synneissään ja syntiensä sitomina. Ihminen ei pelastu sen kautta että on sorrettu ja väheksytty. Pelastettuja eli kristittyjä (jos tarkoitamme kristityllä Jeesuksen omaksi tullutta) Jumala vahvistaa kulkemaan kaitaa taivastietä, ja niin avartaa heidän sisintään kokemaan armon ulottuvuuksia, elämän todellista rikkautta. Sellaisessa elämässä ei olla lain alla eikä synnin orjia.

Evankeliumiin kuuluu kutsu parantumiseen, ja se on mahdotonta ilman parannusta, suostumista parantajan hoitoon. Jumala tarjoaa totuuden sanaa asioihin joissa synti hallitsee ja rikkoo; kutsuu niissä kipukohdissa taipumaan mielenmuutokseen. 

Tässä prosessissa Jeesus seisoo puolellasi: ei syntiesi puolella sinua vastaan, vaan sinun puolellasi syntiä vastaan. Jumalan sanan hylkäävä asettuu itse itseään vastaan ja asettaa itsensä tuomion alle.

Jeesuksen suhtautuminen rikoksesta kiinni saatuun naiseen on kuvaava. Hän tavallaan tuomitsee aviorikoksesta syytetyn myöntäessään että kivitystuomio on oikeudenmukainen, mutta ei laita tuomiota täytäntöön vaan armahtaa henkilön, ottaa tuomion pois hänen päältään. Armo ei merkitse lupaa jatkaa synnin tekemistä, vaan antaa voiman elämänmuutokseen: "Mene, äläkä tästedes enää syntiä tee."

Mikä on kirkon sanoma tämän päivän ihmisen synninhätään, armon ja parannuksen tarpeeseen? Eihän se vain ole:

"Mene ja elä niin kuin tykkäät."

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. 

Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen. Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat.

(Joh.3:16-19)

BLOGI 15. toukokuuta 2013:

Evankeliumin mukaan Jeesus on jokaisen puolella, haluaa jokaiselle hyvää. Samasta syystä hän on pahuutta ja vääryyttä vastaan. 

Yhdelle edustaa yksi asia vääryyttä, toiselle toinen. Siksi meidän on palattava Jumalan sanaan ja tarkistettava aina uudestaan näkemyksiämme sen valossa...

Ihmisen puolella olemiseen kuuluu synnin sanominen synniksi silloinkin kun se tekee kipeää eikä ole muodikasta.